Kansakoulunopettajasivistyksen koroituspyrinnöt muualla ja meillä.

Voinee huoleti sanoa, että muutamissa Europan maissa on viime vuosina harva kysymys niin lujasti kiinnittänyt kansakoulunopettajien huomiota puoleensa, kuin heidän oman sivistyksensä koroituspyrinnöt.

Syitä noihin koroituspyrintöihin on tietenkin monenarvoisia ja eri maissa jossain määrin erilaisia.

Pintapuolisesti pyrinnöitä seuratessa näyttävät syytkin olevan yksinomaan pinnalla. Samaten kuin moni nykyajan yhteiskunnallisessa liikkeessä ei näe muuta kuin joidenkuiden kunnianhimoisten yllyttelyä tai turhamaisten pyyteiden sokaisemia joukkoja, samaten on näitä koroituspuuhia katsottu kylläkin karsaasti ja leimattu muutamien „puolivillaisten” hienosteluhalun vaikutuksesta syntyneiksi.

Tarkemmin harkitessa näkee juuret syvällä. Erehtynenkö, mutta luulisin näissä koroituspyrinnöissä näkeväni sivuilmiön sille muutokselle, joka viime vuosikymmeninä on tapahtunut pedagogisessa katsantotavassa. Katsantotapa, joka ei täysin tajua koulun merkitystä kasvatustyössä on kadottanut valtansa ja alkaa väistyä. Nykyään ei ainakaan yleensä enää hyväksytä sitä käsitystä, että koulussa annetun opetuksen tarkoituksena olisi vain tietojen antaminen, intellektualinen sivistys. Opetus voi ja sen tuleekin olla kasvattavaa, sen tulee pitää siveellisen luonteen kehittämistä silmämääränään ja kasvatin koko personaa tarkalla. Kas siinä mielipide, joka yhä laajemmalti leviää ja yhä syvemmälle juurtuu. Tämäntapaisen muutoksen tapahtuessa ovat tietysti yhä nousseet ne vaatimukset, joita asetetaan opettajalle. Kasvattava opetus on jo luonteeltaan sellaista, että se vaatii ehdottomasti opettajalta suurempaa tietopuolista sivistystä kuin entinen. Silti tulee opettajan olla personallisuudeltaan kehittynyt. Koko hänen olemuksensahan painaa opetustyöhön leiman, ja siitähän tulee oppilaan muutenkin saada monipuolisia vaikutuksia. Nyt, jos milloin, on opettajalla siis tarpeen vankka yleissivistys, joka kykenee hänestä itsestään kasvattamaan siveellisen luonteen.


359
Vasta jonkinmoinen syventyminen aineisiin suo riittävästi harrastusta ja henkistä virkeyttä. Uuden käsitystavan vaikutuksesta eivät vaatimukset ammattisivistyksenkään suhteen ole suinkaan vähentyneet. Päinvastoin. Entistä enemmän vaatii opettajatoimi kykyä ymmärtämään eri sivistämisvälikappaleiden eetillisen arvon ja sovittaamaan opetus- ja johtotapansa psykologisten vaatimusten mukaan.

On toinenkin huomattava näkökohta, joka vaatii sivistyksen kohottamista. Opettajan kasvattava vaikutus nuorisoon riippuu suuressa määrässä siitä, missä arvossa ympäristö pitää häntä ja hänen työtään. Tietysti on tähän taas vaikuttamassa monen monta asianhaaraa. Varmaa on, että viime aikoina toisaalla tiedon ilmeinen hyöty, toisaalla koulun kasvattavan merkityksen tajuaminen on suuresti lisännyt opettajan työn arvossapitoa. Toivottavasti kehitys yhä kulkee samaan suuntaan. Mitä opettajaan itseensä tulee, niin epäilemättä hänen saamansa sivistys, sen määrä ja laatu, suuresti vaikuttaa hänen osakseen tulevaan arvonantoon. Opettaja tuskin saavuttaa kunnioitusta, jollei hän yleisten asiain hoidossa kykene olemaan neuvoillaan avullisena, jollei lasten kasvatusta koskevissa asioissa saateta luottamuksella kääntyä hänen puoleensa, lyhyesti sanoen, jollei hänen näköpiirinsä ole yleensä laajempi kuin ympäristön. Olojen käydessä yhä monimutkaisemmiksi ja kansansivistyksen yhä kohotessa pitää siis opettajasivistyksenkin päästä kohoutumaan. Tuskinpa kukaan voi kieltää kansansivistyksen melkein kaikkialla viime vuosikymmeninä kohonneen. Ehdoton vaatimus näyttäisi siis olevan, että opettajasivistystäkin siis koroitettaisiin. Jota enemmän opettajien näköpiiri laajenisi ja jota tarkemmin opettajakasvatus ennättäisi kiinnittää huomionsa personallisuuden muodostamiseen sitä varmemmin poistuisi myös siellä-täällä opettajistossa tavattava itsekylläisyys. Sivistyneidenkin keskuudessa opettajasääty siten alkaisi nauttia yhä suurempaa kunnioitusta. Tällainen kunnioitus käy vastaisuudessa vielä tärkeämmäksi, koska kaikkialla yhä enemmän aletaan tunnustaa oikeutetuksi tuo vaatimus, että kansakoulun pitäisi olla yleisenä pohjakouluna, jossa ylhäisten ja alhaisten, rikkaiden ja köyhien lapset saavat alkuopetusta. Tietysti sivistyneet käyvät tätä vaatimusta sitä auliimmin noudattamaan, jota suuremmassa määrässä opettajasääty nauttii heidän kunnioitustaan.

Opettajasivistyksen koroittamista vastustaviakin muistutuksia on kyllä tehty ja tahdottu todistaa se epäoikeutetuksi ja mahdottomaksi. On


360
sanottu, etteivät opettajat viitsisi muka enää opettaa kansanlapsia, jos heidän sivistysmääräänsä koroitettaisiin. Tuo vastaväite edellyttää kumminkin siksi huonoa käsitystä sivistyksen — opettajasivistyksen — vaikutuksesta, että se tuskin kannattaisi mainitsemista, jollei sitä niin usein uudistettaisi. Vakavampaa huomiota ansaitsevat sen sijaan ne huomautukset, joita on tehty asian taloudellisen puolen suhteen. Puhumattakaan siitä, että useissa maissa koroituksen tähden kasvaisivat sekä valtion menot että yksityisten opettajiksi pyrkivien kustannukset, olisi varmaankin kaikkialla luonnollisena seurauksena se, että vaadittaisiin opettajiston palkkojen koroittamista. Siellä täällä saattavat nämä taloudelliset rasitukset käydä kylläkin tuntuviksi. Jotteivät muutokset tekisi haittaa kansakoululaitoksen menestykselle, on tarpeen, että menetellään tarpeellisen varovasti historiallisesti syntyneitä oloja hiljalleen kehitellen.

Mitä opettajien valmistukseen Saksassa ¹ tulee, niin voimme sanoa, ettei siinä viimeisten 25—30 vuoden kuluessa ole tehty minkäänlaisia tärkeämpiä muutoksia. Preussissä on vielä tänäpäivänä voimassa ministeri Falkin lokakuun 15 p. 1872 antamat „Allgemeine Bestimmungen”, joita aikoinaan hyvinkin ylisteltiin. Baijerissa ilmaantui kyllä viime vuonna uusi asetus, mutta siinä on luullakseni tuskin muuta huomattavaa kuin jotkut helpoitukset seminaarin loppututkinnoissa; muuten on se aivan samalla kannalla kuin vuonna 1866 ilmaantunut asetus. Muissa valtioissa ovat vuoden 1870 seuduilta polveutuvat säädökset yhäti melkein muuttamatta noudatettavina.

_______
¹ Missä ei ole toisin mainittu, on Saksan oloja koskevat tiedot saatu teoksista: Geschichte des deutschen Volksschullehrerstandes von Fischer, 1892; Statistisches Jahrbuch der höheren Schulen Deutschlands, XVII Jahrg ; Rein, Zur Frage der Lehrerbildung in Deutschland, 1898; Friese, Vorbildung und Fortbildung der Volksschullehrer in Preussen, 2 Aufl. 1898; Scherer, Die Forderungen der Gegenwart an die Bildung der Volksschullehrer, 1898; Rein, Encyklopädisches Handbuch, IV,1: Lehrer an Volksschulen, 1897; Schmid, Encyklopädie, X: Volksschullehrerseminar, 1887; »Neue Bahnen» ja »Der Deutsche Schulmann», vuosikerta 1898 ja tämän vuoden ensi vihot. Jokunen tieto perustuu ainoastaan matkoilla tekemiini havaintoihin.


361
Ja kumminkin on juuri viimeisten kolmen vuosikymmenen kuluessa saksalais-kansallisen valtakunnan olemassaolo vakaantunut ja saksalais-kansallinen kulttuurielämä ruvennut kukoistamaan. Taloudellinen, valtiollinen ja yhteiskunnallinen toiminta on vilkkaasti edistynyt. Jokaiselta saksalaiselta vaaditaan nykyään entistä paljon suurempaa henkistä kypsyyttä, jotta yleisestä vaalioikeudesta lähtisi isänmaalle siunausta. Koulun työn merkitys on siten melkoisesti kohonnut. Jo kansansivistyksen oma etu vaatii, että opettajain sivistystä koroitetaan, jotta he kykenevät nykyään niin tärkeän työnsä yhä kelvollisemmin suorittamaan ja osaavat puolestaan olla kukin vaikutuspiirissään apuna johtamassa mielipiteitä nykyajan vaikeissa kysymyksissä mikäli mahdollista oikeaan suuntaan.

Saksasta on kotoisin tuo katsantotavan muutos, johon olen edellisessä viitanut, siellähän se myös on saavuttanut laajimmin kannatusta ja jo syvälle juurtunut. Luonnollista on, että se tässä kysymyksessä on ollut monen mielipiteeseen vaikuttamassa, vaikkei vaikutusta olekkaan selvään tajuttu.

Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa on näiden koroituspyrintöjen yhteiskunnallinen merkitys antanut niille vauhtia Saksassa erikoisemmin kuin muualla. Heti valtaistuimelle noustuaan Saksan nykyinen keisari vaatimalla vaati koulua taisteluun sosiaalidemokraatteja, noita »nykyisen yhteiskunnan vihollisia» vastaan. Samaa vaatimusta hän tavan-takaa uudisteli hallituksensa ensi aikoina, muun muassa vuonna 1890 Berliinin joulukuun-konferenssissa, jonne 44 kouluasiain harrastajaa oli kutsuttu neuvottelemaan etupäässä ylempiä kouluja koskevista asioista. Tähän keisarin vaatimukseen vastattiin ¹ kansakoulunopettajien puolelta aikakauskirjoissa ja kirjasissa ylt'yleensä: „Meiltä kansakoulunopettajilta puuttuu taistelussa tarvittavat voimat”. Opettajien harras ystävä, Jenan yliopiston professori Rein on osannut lyhyesti lausua juuri sen, mitä tuohon aikaan voimanpuutteen syyksi esitettiin. Nykyään — sanoo hän ² —annetaan opettajille vain surkea puolisivistys, joka ei tyydytä omistajaansa ja viekoittelee sivulliset pilkkailuun; ei saa odottaa, että tällainen opettajasääty,

_______
¹ Tarkemmin asiasta teoksessa: Beetz, Die Lehrerbildung, eine soziale Frage. Wiesbaden 1891.

² Rein, Am Ende der Schulreform, s. 57.


362
joka on — — — puuttuvaan sivistykseensä tyytymätön, taistelisi kansan keskuudessa innokkaasti yhteiskuntaa repiviä virtauksia vastaan. Hartaasti haluttiin siis saada opettajien sivistys koroitetuksi, jotta näistä sukeutuisi miehiä, jotka olivat henkisesti kypsiä ja kykenisivät kansan mielissä lujentamaan kansallista ja uskonnollista pohjaa, joka oli jo ruvennut järkkymään.

Seminaarien puutteet ja opettajasivistyksen vajavaisuudet tulivat kyllä julkisen keskustelun alaisiksi tuon tuostakin jo 80-luvun alussa. Seikkaperäisimmin harkittiin asiaa seminaarinopettajien kokouksessa Berliinissä v. 1881. Mutta päiväjärjestykseen on kysymys joutunut vasta meidän vuosikymmenellämme. Yleisessä Saksan opettajakokouksessa Hallessa 1892 saatiin sitä jo jonkun verran selvitetyksi. Innostus kasvoi yhä. Vuosina 1897 ja 1898 oli kysymys joka suunnalla opettaja- ja seminaaripiireissä pohdittavana. Toivottiin yleensä, että Breslaun viimekeväinen yleinen opettajakokous pääsisi yksimielisyyteen siitä, mihin suuntaan vaatimukset olisivat ohjattavat. Tuo toivo ei läheskään toteutunut.

Tietysti koroituspyrintöjä vaikeuttaa se, ettei opettajamaailma ole edes selvillä vaatimuksistaan. Joitakuita yleisiä näkökohtia kumminkin on, joista jo on päätetty yksimielisesti. Kaikkien mielestä kaipaavat sekä opettajain yleissivistys että heidän ammattisivistyksensä laajentamista ja syventämistä. Yleensä vaaditaan, että edellisen tulisi olla jonkinmoiseen päätökseen saatettava, ennenkuin jälkimmäinen alkaa. Pedagoginen ammattisivistys edellyttää näet jonkinmoista henkistä kypsyyttä. Ainoastaan tällä tavoin saattaisi muka seminaarista muodostua varsinainen pedagoginen ammattikoulu. Ei silti tarvitsisi siellä opiskella yksinomaan pedagogiikkaa pohja- ja aputieteineen ja laiminlyödä kokonaan opettajiksi pyrkivien yleissivistystä. Ei suinkaan, pitäisi vain eroittaa tarkalleen päätehtävä sivutehtävistä. Päätehtävänä olisi oppilaiden tutustuttaminen kasvatustieteeseen ja käytöllisen koulutoimen eri puoliin.

Pitemmälle ei yksimielisyyttä riitäkkään. Yksityiskohtiin mentäessä käyvät mielipiteet hyvinkin eriäviksi.

Muutosvaatimukset koskevat sekä seminaariin valmistautumista että itse seminaareja.

Pyrkijäin valmistamista seminaariin katsotaan muutamissa Saksan liittovaltioista etupäässä valtion tehtäviksi, toisissa taasen etupäässä kuntain ja yksityisten. Edellisissä on asiasta tarkkoja säädöksiä, jälkimäi-


363
sissä semmoisia kokonaan puuttuu tai on ainoastaan yleispiirteitä olemassa. Useimmissa valtioissa valmistaudutaan erityisissä valmistuskouluissa (Präparandenschulen). Saksin kuningaskunnassa ja muutamissa pienissä valtioissa ei kumminkaan löydy erityisiä valmistuskouluja. Niissä ovat seminaarit yleensä kuusiluokkaisia valtion laitoksia, joiden kolme tai neljä alinta luokkaa tekee valmistuskoulun virkaa. Niin on ollut Saksissa laita jo vuodesta 1867. Toisaalla on valmistuslaitoksen ja seminaarin yhdistämisestä syntynyt oppilaitos ainoastaan viisiluokkainen, niin esim. Mecklenburgissa. Samaten on myös laita Baijerissa niissä paikoin, missä molemmat ovat yhdistettyinä. Yleisintä siellä on kumminkin, että kolmiluokkainen valmistuskoulu on seminaarista erillään. Poikkeuksetta ovat ne valtion. Badenissa, Württenbergissä, Hessenissä ja Elsass-Lothringenissa ovat valmistuskoulut myöskin yleensä valtion omia, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kaksiluokkaisia ja useimmat seminaarista erillään. Joissakuissa pienissä valtioissa on yksiluokkaisiakin valmistuskouluja, toisissa ei ole lainkaan koko laitoksia olemassa, vaikk'eivät seminaarit ole kuusi- eivätkä viisiluokkaisia. Preussissä oli vuonna 1896 ainoastaan 36 valtion valmistuskoulua. Yhdeksän vuotta aikaisemmin oli niitä jo 32. Nykyinenkään määrä ei suinkaan täytä tarvetta. Talvilukukaudella 1896—97 valmistettiin valtion laitoksissa vain neljäsosa seminaareihin tarvittavasta määrästä. Enimmäkseen tapahtuukin siis seminaareihin valmistus Preussissä yksityisten toimesta. Useissa paikoin ovat seminaarien johtajat ja opettajat perustaneet valmistuslaitoksia, joita valtion jotenkin runsaasti avustaa. Sitäpaitsi on kaupunkien omistamia, v. 1896 oli yhdeksän sellaista. Perustajan, ministeri Falkin vuonna 1872 julkaiseman suunnitelman mukaan pitäisi valmistuskoulujen oikeastaan olla kolmiluokkaisia, mutta paria poikkeusta lukuunottamatta ovat ne meidän päiviimme asti olleet „toistaiseksi” kaksiluokkaisia. — Häviämässä alkaa olla se tapa, että yksityiset opettajat valmistavat seminaareihin. Harvinaista ei tuo kumminkaan ole Preussissä eikä tietääkseni aivan kuulumatonta Badenissa ja Hessenissäkään. Tietysti siellä täällä jotkut siirtyvät seminaareihin myös korkeampien koulujen keskiluokilta tai suoritettuansa kuusiluokkaisen realikoulun kurssin. Vaatipa Gothan vuonna 1863 säädetty kouluasetus seminaariin pyrkiviltä, että he olivat suorittaneet kymnaasin viimeistä edellisen luokan kurssin, mutta jo kymmenen vuoden kuluttua tuo pykälä kumottiin, sillä pyrkijöiksi


364
ilmoittautui ainoastaan heikkokykyisimmät kymnaasin oppilaista ja niitäkin riittämättömästi.

Valmistuskoulut ja niitä vastaavat seminaariluokat jatkavat välittömästi kansakoulun pohjalle. Oppilaitokseen ne ottavatkin yleensä vain sellaisia, jotka ovat 14—15 vuotisia ja ovat suorittaneet kansakoulukurssin. Kansakoulukurssi, jonka suorittamiseen toisissa Saksan valtioissa käytetään seitsemän, toisissa kahdeksan vuotta, on nähtävästi venyvä käsite. Sen nojalla voivat vaatimukset olle verrattain suuretkin, jos oppilaat tulevat koulusta, jossa opettajalla on yht'aikaa opetettavanaan vain samaa vuosikurssia lukevia. Mutta koko joukon saa vaatimuksista tinkiä, jos oppilaat lähtevät n. s. yksiluokkaisista kouluista, joita Saksassa ¹ on aimo joukko, Preussissä puolet kaikista kansakouluista.

Aivan väärin käsittäisimme kumminkin valmistuskoulujen merkityksen, jos luulisimme niiden tyytyvän vain kansakoulukurssin kertailuun. Ne koettavat kylläkin huomattavasti täydentää ennen opittuja asioita, varsinkin kotimaata koskevia. Opetussuunnitelmassa näkyy äidinkielellä ja musiikilla olevan useimmiten suurin tuntiluku (noin 6 tuntia viikossa). Vieraita kieliä, latinaa ja ranskaa, luetaan myös siellä täällä. Tavallisesti ne ovat vapaaehtoisia. Muutamissa valtioissa (esim. Saksissa) on kumminkin latina pakollinen, toisissa (esim. Hessenissä) ranskan kieli.

Juuri tällä alalla on jo kauan haluttu ja yhä halutaan perinpohjaista muutosta. Opettajien yleissivistystä, jonka kehittämiseksi valmistuslaitokset etupäässä toimivat, pitäisi ehdottomasti koroittaa, niin vaaditaan. Kun alettiin perustaa kasvatuslaitoksia kansakoulunopettajia varten, kääntyi huomio etukädessä pedagogiseen puoleen, yleissivistys jäi syrjään. Kävi siis aivan päinvastoin kuin korkeampien koulujen opettajien valmistuksessa. Jälkimäisen suhteen on vuodesta 1890 alkaen tapahtunut parannus, heidän pedagogisesta sivistyksestään kun on varsinkin pohjois-Saksan valtioissa ruvettu entistä enemmän pitämään huolta. Olisi muka aika, että kansakoulunopettajienkin kasvatuksessa korjattaisiin vaillinainen puoli, vaadittaisiin heiltä perusteellinen yleissivistys.

Laajaperäisten muutosten puoltajat huomauttavat, ettei voi oikeastaan kieltää, että opettajillekin jo nykyään annetaan jommoinenkin määrä yleissivistystä. Mutta sittenkin pidetään heitä tässä kohden perin puut-

_______
¹ Rein, Encykl. Handbuch I, 2: Einklassige Schule.


365
teellisina. Mistä tuo? Nähtävästi siitä, että heidän sivistymisensä jääpi useimmille tuntemattomaksi, koska he jo 14-vuotiaina eroittautuvat. Juuri tuo erikoinen „kastimainen” sivistymistie vahingoittaa muka opettajia yleisön silmissä. Sitäpaitsi se vieroittaa nuorukaisen liian aikaisin yleisestä elämästä. Kansakoulunopettajiksi aikovien tulisi siis saada yleissivistyksensä siellä, missä kansakunnan muutkin sivistyneet saavat; ei pitäisi tarpeettoman aikaiseen poiketa yleiseltä valtatieltä aivan eri poluille. Tuollainen on päämäärä, jonka laajaperäisiä muutoksia tavoittelevat yleensä hyväksyvät. Mutta päämäärään pyrittäessa ilmaantuu suurta erimielisyyttä. Professori W. Rein ja useimmat muut puhujat Breslaun opettajakokouksessa pitivät ylirealikoulua (Oberrealschule, 9-vuotinen kurssi) sopivimpana valmistuslaitoksena ¹. Äidinkielen asemaa soisivat he niissä kumminkin parannettavan; kansan elämää yleensä ja varsinkin sen taloudellista puolta valaisevia asioita pitäisi entistä enemmän tarkemmin käsitellä. Kymnaasi ja realikymnaasi eivät muka tarkoitukseen sovellu, ne kun vievät oppilaat klassilliseen muinaisuuteen saksalais-kansallisten sivistysainesten vahingoksi. Seminaariin haluavan tulisi siis käydä ensin kolme vuotta kansakoulussa, sitten yhdeksän vuotta mainitussa oppilaitoksessa. Tällaisen sivistystien katsovat toiset (esim. Neue Bahnen'in toimittaja Scherer, Deutsche Schule'n toimittaja Rissmann y. m.) opettajalle sopimattomaksi. Näiden mielestä on ennen kaikkea tärkeätä, että koko kansakoulukurssi on pohjana. Ainoastaan siten säilyy tuo verraton etu, että opettajien enemmistö lähtee varsinaisen kansan riveistä, maalaisväestön keskuudesta, ainoastaan täten he jo tutustuvat lapsuudessaan siihen laitokseen, jonka opettajia heistä sukeutuu. Kansakoulun jatkoksi olisi nykyisisistä valmistuslaitoksista muodostettava realiluokkaisia yliporvarikouluja (Ober-Bürgerschulen), joissa äidinkielen opetus olisi keskustana ja ranskan kieli varsinaisena opetusaineena. Kielellis-historiallisella

_______
¹ Vaatimuksien kasvamista kuvaavana seikkana mainittakoon, että professori Rein Berliinin kokouksessa 1881 arveli, ettei voinut lainkaan tulla edes kysymykseen vaatia seminaareihin pyrkiviltä kymnaasi- tai realikoulukurssin suorittamista. Talvilukukaudella 1896/97 pitämillään luennoilla hän — muistiinpanojeni mukaan — piti realikoulua sopivimpana pohjakouluna, ylirealikoulu saattoi hänen mielestään tulla vasta tulevaisuudessa kysymykseen. Huomattava on, ettei hän Breslaun kokouksessa pitänyt viimemainittua ainoana sopivana.


366
sivistyksellä, joka niissä saataisiin, tulisi olla kansallinen ja kansanomainen leima; matemaattis-luonnontieteellinen sivistys taas pitäisi etupäässä taloudellista elämää silmällä. Nämä koulut valmistaisivat oppilaitaan useammanlaatuisille toimialoille eikä ainoastaan opettajaseminaareihin. Siten „kastimainen” vieraantuminen poistuisi.

On suuri joukko sellaisiakin, jotka katsovat edellämainittuja vaatimuksia liiallisiksi, jopa mahdottomiksikin. He puolestaan tahtovat toistaiseksi säilyttää pääasiassa tähänastisen sivistystien ja vain täydentää sitä. Vaatimukset valmistuskouluihin pitäisi saada yhdenmukaisemmiksi ja, mikäli mahdollista, korkeammiksi. Kurssi olisi tehtävä kaikkialla ainakin kolmivuotiseksi ja ranskan kieli otettava opetussuunnitelmaan. — Kerrassaan suurenmoinen edistysaskel otettaisiin näiden mielestä jo silloin, jos kaikkialle perustettaisiin seminaareihin organisesti yhdistettyjä valmistuslaitoksia, joissa olisi ainakin kolmivuotinen kurssi ja yksinomaan yleissivistystä pidettäisiin silmällä. Siten opettajienkin yleissivistys säilyttäisi erikoispiirteensä, joita silläkin tulee olla. Viime aikoina näyttävät mielipiteet yhä enemmän kallistuneen hyväksymään tuollaista yhdistämistä. Niinpä kannatettiin sitä jotenkin yleiseen viimesyksyisissä pienemmissä opettajakokouksissa. Hankkeen jyrkkänä vastustajana on esiintynyt varsinkin professori Rein ¹. Hänestä tuo preussiläinen tapa pitää valmistuskoulu ja seminaari erillään toisistaan on monin tavoin edullisempi. Se ei muka vaadi elämänuran valintaa tapahtumaan ennenkuin noin 17-vuotiaana, saksilainen tapa sen sijaan jo 14-vuotiaana. Parasta on myös, että yleissivistys ja ammattissivistys ovat kokonaan erillään olevien koulujen osalla. Vasta tuolla tavoin eroitettuina tulee muka kummastakin pidetyksi tarpeellista huolta. Kurinpidon täytyy myös kummallakin asteella tapahtua siksi eri tavalla, että yhdistämisestä olisi Reinin mielestä tässäkin suhteessa vain haittaa.

Joitakin muutoksia on juuri nykyisin toimeenpantu epäilemättä näiden keskustelujen vaikutuksesta. Niinpä ilmoitti Saksin opetusministeri tämän vuoden alussa kaikkien realikoulujen johtajille, että Dresden-Friedrichstadtin seminaarissa aletaan tänä kevännä realikouluista hyvillä todistuksilla päästetyille oppilaille kurssi, jonka tarkoituksena on valmistaa

_______
¹ Päd. Blätter f. Lehrerbildung, 1899, I Heft: W. Rein, Preussisches oder sächsisches System.


367
heistä kolmessa tai ainakin neljässä vuodessa opettajia. Aivan vaikutuksitta ei ole jäänyt Preussinkään opetusministeri. Jo viime vuonna hän selitti hyväksyvänsä sen, että kaupunkien valmistuskoulut tehdään kolmiluokkaisiksi. Hiljattain hän on kumminkin osoittanut, ettei Preussin hallitus arvele seminaariin valmistautumisen suhteen kaivattavan mainittavia parannuksia. Koko valmistushomman ottamista valtion huostaan ei hallitus pidä lainkaan tarkoituksenmukaisena, koska se muka tahtoo, että seminaareihin tulisi oppilaita niin laajoista kansankerroksista kuin mahdollista eikä ainoastaan valtion joka tapauksessa harvojen valmistuslaitosten läheisyydestä. Hallitus on muka kyllä valmis ojentamaan joka suunnalle auttavan kätensä. Sen mielestä yksityiset opettajat kumminkin hyvin harvoin kykenevät valmistustointa suorittamaan ¹. Pappien ja opettajien pitäisi entistä enemmän ryhtyä yhteisesti valmistuskouluja perustamaan; valtiolta saisivat kyllä runsaasti apua samaten kuin seminaarinopettajat ja kaupunkikunnat jo saavat.

Enimmäkseen ovat Saksan seminaarit kolmiluokkaisia valtion laitoksia. Niin Preussissä, Hessenissä, Badenissa ja Württenbergissä. Ainoastaan Baijerissa ja parissa pienessä valtiossa ne ovat vain kaksiluokkaisia. Missä seminaareihin on jo organisesti yhdistettynä valmistuskoulu, siellä muodostavat nämät yhdessä, kuten olemme jo maininneet, yleensä kuusiluokkaisen laitoksen. — Opetussuunnitelmat suovat uskonnolle, äidinkielelle, kasvatusopille ja musiikille ² runsaimmat tuntimäärät. Niinpä on uskontoa: Preussissä alimmalla luokalla 4, keskiluokalla 4 ja ylimmällä 2 tuntia viikossa, Baijerissa 3 tuntia kummallakin luokalla. Äidinkieltä on Preussissä eri luokilla 5, 5, 2 tuntia, Baijerissa 4, 4 tuntia. Kasvatusoppia opetetaan Preussissä 2, 2, 8 tuntia, Württenbergissä 3, 2, 5 tuntia, Baijerissa 4, 5 tuntia. Musiikilla on Preussissä 5, 5, 3 tuntia, Baijerissa 6, 6 tuntia. — Vieraat kielet, latina ja ranska, ovat melkein kaikkialla vapaaehtoisia.

Seminaarien yleiseksi viaksi valitetaan sitä, että niissä liiaksi rasitetaan oppilaita, mutt'ei sittekään pidetä riittävästi huolta opettajan ammattisivistyksestä.

_______
¹ Tässä kohden ovat Saksan opettajat yleensä Preussin hallituksen kanssa samaa mieltä.

² Muutamissa valtioissa, esim. Saksissa, ovat sellaiset, joilla ei ole musikaalisia taipumuksia, vapaina useimmilla musiikkitunneilla.


368
Liikarasitus pois! Seminaari ammattikouluksi! Siinä vaatimukset. Liikarasituksen toivotaan jo suuresti vähentyvän, kunhan seminaareihin pyrkivät saavat paremman yleissivistyksen. Silloin voidaan useita seikkoja, joita seminaareissa nykyään opetetaan, jättää suunnitelmasta pois ja oppilaita rasittamatta ottaa kaikkialla vakituiseksi oppiaineeksi joku vieras kieli. Laajoissa piireissä pidetään myös erittäin suotavana, että musiikinopetusta tuntuvasti vähennettäisiin. Tähän asti on muka liiaksi tuhlattu aikaa opettajan sivutehtäviin, jollainen juuri urkurin ¹ toimi on. — Jotta seminaari valmistaisi oppilaansa opettajan ammattiin täysin kelpaaviksi, olisi välttämätöntä, että entistä suuremmassa määrässä kiinnitettäisiin huomio pedagogiseen kasvatukseen. Kasvatusopin pohjatieteille, siveysopille ja sielutieteelle, tulisi antaa opetussuunnitelmassa hyvinkin huomattava sija. Vasta siten pääsisivät nuo vastaiset opettajat täysin selville kasvatuksen tarkoituksesta ja niiden eri välikappaleiden merkityksestä, joita tarkoituksen saavuttamiseksi käytetään. Kasvatusopin järjestelmänkin opiskeleminen tuottaisi tällä tavoin paljoa suurempaa hyötyä. Seminaareissa toimeenpantu käytännöllinen harjoittelu saisi myös lujemman pohjan, joka lapsien sielunelämää tarkkaamalla yhä varmistuisi. — Pedagogisen kasvatuksen ohella pitäisi totuttaa oppilaita itsenäisesti opiskelemaan yleissivistykseen kuuluvia aineita. Tällaisen itsenäisyyden edistämiseksi suosittavat jotkut (esim. professori Rein) sellaista menettelytapaa, että opettaja esittäisi asiat pääasiallisesti esitelmän muodossa, oppilas taas vastauksensa referaatin muodossa, tai että kysymyksistä yhteisesti keskusteltaisiin.

Mutta opettaja ei seminaarista päästyänsä silti vielä ole valmis, vaan on hänen kehityksestään vielä senkin jälkeen monin tavoin huolta pidetty. Tähän tähtääviä toimenpiteitä Saksassa ryhdymme seuraavassa käsittelemään.

(Jatk.)

_______
¹ Preussissä oli v. 1891 noin joka viidenteen opettajavirkaan yhdistettynä joku kirkollinen toimi, tavallisesti urkurin tai lukkarin, monasti kumminkin alempiarvoinen tehtävä. Muissakin valtioissa on opettajavirkoihin tuollaisia toimia yhdistettyinä (Rein, Handbuch, IV,1, siv. 376).

Alkuun

Opettajain kehityksestä seminaarikurssin suorittamisen jälkeen on Saksassa pidetty huolta monella tavalla.

Jonkun aikaa — enimmäkseen kaksi, kolme vuotta — käytännön kiirastulta koettuaan tulee seminaarista päässeen opettajan vieläkin käydä tutkinto (Preussissä tunnettu nimellä „zweite Prüfung”, Saksissa „Staatsprüfung”, Baijerissa „Befähigungsprüfung”). Vasta tämän tutkinnon suoritettuaan hän pääsee vakituiseen paikkaan, eikä piirihallitus voi häntä enään mielinmäärin lähetellä, kuten siihen asti useimmissa valtioissa kylläkin saattaa tehdä. Mitään teoretisia opiskeluja ei tämä tutkinto juuri vaadi, sen kautta tahdotaan vain saada selville, miten nuori opettaja on

562
oppinut sovittamaan saamiansa tietoja käytäntöön. Baijerissa on kumminkin tässä suhteessa toisin. Siellä täytyy seminaarista päässeen asettua vuoden ajaksi jonkun etevän opettajan johtamaan kouluun harjoittelijaksi ja käytännöllisten harjoitusten ohella pitää huolta myös teoretisesta edistymisestään. Vasta sitten hän pääsee apuopettajaksi ja, kun neljä vuotta on seminaarista päästyä ennättänyt vierähtää, hän saa suorittaa toisen tutkintonsa päästäkseen vakinaiseksi. — Meidän aikamme yleinen tutkintokammo ei tietenkään ole säästänyt tätä tutkintoa moittimatta. Tuskin siinä onkaan suuresti kehumisen varaa, jos todellakin on asian laita niinkuin väitetään, nimittäin että pääpaino pannaan siihen, että tutkittava on uudelleen painanut seminaarin kurssin muistiinsa ja osaa sen tuoda varastostaan asianomaisessa järjestyksessä esiin. Mutta jos tuo tutkinto todellakin on omiansa edistämään opettajistossa metodista kykyä, niinkuin lain mukaan on nähtävästi tarkoituksena, niin ei voitane sellaisen olemassaolosta muuta kuin iloita.

Suurenlaisia ponnisteluja vaativat aivan varmaan Preussin välikoulunopettaja- ja rehtorintutkinnot (Mittelschullehrer- und Rektoratsprüfung). ¹ Mutta niitäpä ei tarvitsekkaan muiden kuin haluavien suorittaa. Jo Berliinin kansakoulukonferenssi vuonna 1872 tunnusti, ettei seminaarisivistys riitä välikoulujen opettajille. Muuan Saksan kansakouluoloihin suuresti vaikuttanut mies, von Stiehl, ehdoitti avuksi erityisiä jatkolaitoksia. Ministeri Falk puolestaan luuli yksinkertaisimmin ja helpoimmin suoriutuvansa asiasta säätämällä 15 p:nä lokak. 1872 välikoulunopettajatutkinnon, jonka suorittaminen — paitsi opettajia pääsevät myös teologit ja filologit suorittamaan sen — oikeuttaa pääsemään opettajiksi välikoulujen ja korkeampien tyttökoulujen yläluokille. Saman ministerin säätämä rehtorintutkinto oikeuttaa edellisen tutkinnon suorittaneen pääsemään seminaarin opettajaksi ja johtajaksi, valtion preparandilaitoksen johtajaksi sekä välikoulujen ja korkeampien tyttökoulujen rehtoriksi. Kansakoulujen johtajalta ei rehtorintutkintoa alkuaan vaadittu, mutta vuosien vieriessä tuli kumminkin tavaksi, että varsinkin suuremmat

_______
¹ Preussin välikoulut (Mittelschulen) ovat porvariston tarpeita varten perustettuja, kansakoulua vähän korkeampia oppilaitoksia. Muissa valtioissa kutsutaan vastaavia kouluja milloin laajennetuiksi kansakouluiksi, milloin realikouluiksi, milloin ylemmiksi porvarikouluiksi. Enimmäkseen kuuluu niiden opetussuunnitelmaan joku vieras kielikin.


563
seurakunnat kutsuivat kansakoulujensa johtoon ainoastaan rehtorintutkinnon käyneitä. Vuosina 1892 ja 1893 annetut säädökset vaativatkin jo ehdottomasti, että kuusi- ja useampiluokkaisten kansakoulujen johtajat ovat tuon tutkinnon suorittaneita. Tällaisia tutkintoja löytyy kumminkin ainoastaan muutamissa keski- ja pohjois-Saksan valtioissa, koko etelä-Saksassa ei lainkaan. — Kolmessa aineessa ovat nuo tutkinnot suoritettavat; pedagogiikan tulee ain olla yhtenä. Varsin leikintekoa ei kumpikaan tutkinto ole. Siihen päätökseen täytyy joutua ainakin siitä, että verrattain harvat tulevat hyväksytyiksi. Niinpä — mainitakseni tuloksia vain muutamista — suoriutui viimesyksyisessä väikoulunopettajatutkinnossa Breslaussa 23 tutkittavasta vain 8. Münsterissä oli 79 ilmoittautunut suorittamaan kummankin tutkinnon; niistä hyväksyttiin 36 välikoulunopettajiksi ja 28 rehtoreiksi. Missä lienee vika? Liekö totta mitä eräs tutkintolautakunta lausui, nimittäin että Saksan opettajat nykyään harjoittavat enemmän maantieopintoja polkupyörillään, kuin vakavia tutkimuksia. — Vuonna 1872 riemuittiin joka suunnalla tällaisten tutkintojen säätämisestä. Sittemmin on niissä keksitty pahojakin puolia. Valitetaan, että varsinaisen opettajatutkinnon merkitys on täten supistunut mitättömiin ja oikein virallisesti osoitettu ala-arvoiseksi, kosk'ei hallituksen mielestä opettaja kelpaa sellaisenaan kansakoulun johtajaksi eikä tarkastajaksi, joiden tehtävä ei kumminkaan varsinaisesti eroa opettajan tehtävästä. Onpa myöskin sanottu, että juuri näiden tutkintojen kautta opettajasääty tulee luokitelluksi ja siten yhteyden tunne katoaa. Kuinka lieneekään, varmaa on, että ne ovat eloa ja edistyshalua lisänneet.

Yleisenä vaatimuksena esiintyy se, että seminaarien päästötodistusten tulee oikeuttaa muitta mutkitta jatkamaan opintoja yliopistossa. Sellainen oli Breslaun kokouksessa yleinen mielipide, ja viimesyksyisissä pienemmissä opettajakokouksissa on samaan suuntaan arveltu. Niin, useiden äärimmäisyysmiesten mielessä näkyy kytevän paljoa jyrkempiä vaatimuksia: kuten filologien, teologien, juristien ja lääkärien, samoin tulisi kaikkien kansakoulunopettajienkin saada ammattisivistyksensä yliopistossa. Mitään perin uutta ei tuo vaatimus ole; johan näet Frankfurtin kongressissa 1848 vaadittiin samaan tapaan. On niitäkin suuri joukko, jotka tyytyisivät siihen, että yliopistot toimittaisivat jollakin tavoin opettajille tilaisuutta syventämään tieteellistä sivistystään. Monta ääntä on noussut vastustamaan näitä opettajien yliopisto-opintoja. On


564
huomautettu, ettei kummallekaan, ei kansakoululle eikä yliopistolle, lähtisi tuosta toimenpiteestä siunausta. Leveän sillan tulee kyllä olla yhdistämässä yliopistoa kansakouluun. Tuleepa, aivan oikein, yliopiston olla koulu, johon ei yhdeltäkään kansalaiselta voida kieltää pääsyä. Mutta ei yliopisto silti muitta mutkitta sovi kaikille: huonosti valmistetut opiskelijat saavat yliopiston opetustavassa ja vaatimuksissa aikaan muutoksen huonoon suuntaan. Näiden väitteiden johdosta on huomautettu, että kunnollisesti kurssinsa suorittanut opettaja kyllä kykenee harjoittamaan opintoja yliopistossa.

Tätä nykyä ei seminaarin päästötodistus oikeuttane missään Saksan yliopistossa opiskelemaan aivan mitä tahansa. Vapaimpia ovat tässä kohden jotkut etelä-Saksan yliopistot. Niihin pääsy ei ole ylen tarkalla eikä yliopistolliset arvotkaan niissä „istu” kovinkaan paljoa lujemmalla kuin Sveitsissä. Pitkällä tässä, kuten monessa muussakin kohden, ollaan Saksin kuningaskunnassa. Jo vuodesta 1865 alkaen on siellä yliopisto ollut kansakoulunopettajille tavallansa avattuna. Suoritettuaan virkatutkintonsa oivallisilla arvolauseilla voivat he saada kolmeksi vuodeksi virkavapautta mennäkseen Leipzigin yliopistoon harjoittamaan pedagogisia opintoja. Vähintäin kaksi vuotta opiskeltuaan he saavat suorittaa tutkinnon, josta tulee käydä selville heidän opetustaitonsa ainakin kolmessa aineessa. Kaikkiaan on valittavina yksitoista oppiainetta. Valinnan tulee yleensä pitää silmällä sitä, että aineet kuuluvat joko historiallis-kielitieteelliseen tai matemaattis-luonnontieteelliseen sarjaan; pedagogiikan voi kumminkin joka tapauksessa ottaa. Opiskeluoikeuttaan ovatkin Saksin opettajat käyttäneet ahkerasti hyväkseen. Niinpä oli Leipzigin yliopistossa 1896 kaikkiaan 60 kansakoulunopettajaa oppilaina ja niistä useimmat Saksista. Opinnot tuottavatkin heille mainittavia etuja. Suorittamansa tutkinnon perustalla he saavat oikeuden päästä „tieteellisiksi” opettajiksi realikouluihin, seminaareihin ja muihin oppilaitoksiin, joilla on näiden veroiset oppimäärät. Tätä Saksissa kokeiltua menettelytapaa toivovat Saksan opettajapiirit yleensä muidenkin hallitusten rupeavan noudattamaan. Toistaiseksi on toivomuksen toteutumiseen pitkä matka. Joll'eivät opettajien lähimmät päämiehet ole mielivaltaisia tai ankaria, saavat opettajat kyllä kaikkialla lyhyeksi ajaksi virkavapautta opintoja harjoittaakseen. Yliopistoihin he kumminkin yleensä pääsevät vain kuuntelijoiksi, hospitanteiksi.


565
Yhä vilkkaammaksi alkaa käydä vuorovaikutus yliopiston ja opettajiston välillä. Lomakursseja pannaan jo useassakin kohden toimeen säännöllisesti joka kesä. Ja viime aikoina ovat opettajayhdistykset panneet uuden yrityksen alkuun. Tien viittoivat Thüringenin opettajat. Geran opettajayhdistys ryhtyi nimittäin viime talvilukukauden lähestyessä puuhaamaan erikoisia kansakoulunopettajille sovitettuja kursseja Jenan yliopistoon. Yritys näkyy onnistuneen. Joka lauvantai-iltapäivin ovat Thüringenin eri kulmilta tulevat junat kuljettaneet Jenaan neljättäsataa opettajaa. Kello 1/2 6 — 1/2 9 kuunneltuaan luentoja eri tieteen aloilta ovat he jälleen iltajunassa kiirehtineet kotiseuduilleen. Thüringenin opettajien esimerkkiä on seurattu parilla taholla. Mutta onpa toiselta puolen väitetty, ettei koko puuhasta ole lähtenyt vastaavaa hyötyä. — Uutuuden viehätystä ei ole enää noilla „luentokursseilla”, joita muutamissa suurissa kaupungeissa on jo vuosikymmeniä säännöllisesti pantu toimeen nimenomaan opettajia varten. Vielä ne kumminkin elävät ja toisinaan hyvissäkin voimissa.

Todistuksena siitä, että Preussin kultusministeri puolestaan harrastaa opettajien edistymistä, pidetään sitä seikkaa, että ministeri Bossen toimesta on kolmena viime talvena pantu Berliinissä toimeen jatkokurssi kuningaskunnan eri osista kotoisin oleville opettajille. Osanottajia otettiin viime syksynä 41. Niistä oli varsinaisia kansakoulunopettajia — rehtoritkin niihin luettuina — vain 17, muut olivat seminaarinopettajia y. m. Vakinaisina oppiaineina tuossa 9-kuukautisessa kurssissa on: kasvatusoppi, saksankieli, terveysoppi, talousoppi, rakennustaiteen historia ja hyväntekeväisyysoppi. Vapaasti valittavia oli suuri joukko.

Tällaiseen kurssiin osaaottanut voipi Preussissa päästä kylläkin hyvin ylenemään. Muiltakaan ei ole tie suljettu, kunhan he vain ovat suorittaneet ennen jo mainitsemani tutkinnot. Tätä nykyä onkin esim. enemmistö seminaarinopettajista entisiä kansakoulunopettajia, useimmat johtajat ovat kumminkin teologeja, jotka ovat käyneet rehtorintutkinnon tai laajemmin opiskelleet. Muissakin Saksan valtioissa on yleneminen mahdollista. Niinpä saattaa Saksissa olla seminaarinopettajista kolmasosa seminaarisivistyksen saaneita, muiden tulee olla ylempien koulujen opettajiksi kelpoisia. Useimmissa muissa valtioissa ovat seminaarinjohtajapaikat ja paraimmat seminaarinopettajapaikatkin nimenomaan varatut akatemiallisen sivistyksen saaneille, vaaditaanpa useimmiten, että nämä ovat


566
suorittaneet ylempien koulujen opettajilta vaaditut tutkinnot. Enin osa seminaarinopettajista on kumminkin otettu kunnollisten kansakoulunopettajain joukosta; monet heistä ovat tietenkin tavalla tai toisella laajentaneet tietovarastoaan ja suorittaneet tutkintoja, missä sellaisia vaaditaan. — Yleensä tuntuvat mielipiteet kallistuvan siihen suuntaan, että seminaarinopettajienkin sivistystä pitäisi koroittaa. Lujempi tieteellinen pohja olisi heille kyllä kaikille välttämättömän tarpeellinen, mutta ei saisi keneltäkään heistä puuttua käytännöllistä kokemustakaan.

Taistelujen tuoksinassa on monta varomatonta sanaa lausuttu. Se pikkumaisen kireä väli, mikä Saksassa ylt'yleensä eroittaa yliopistollisesti sivistyneet seminaarisivistyksen saaneista, on taistelun katkeruutta enentänyt. Kumpikin puoli on kokenut alentaa toisen sivistyksen arvoa. Ylioppilaiden „Bierbankstudien” (olutopinnot) sekä opettajien hienostelunhalu ja itserakkaus eivät suinkaan ole jääneet mainitsematta. Osoittaakseen parannukset välttämättömiksi ovat opettajat useinkin liian räikeillä väreillä kuvanneet sivistyksensä heikkoja kohtia. Parannuksia odotellessa he saavat monelta puolen niittää, mitä ovat kylväneet.

Todennäköistä on, että muutoksia on tulossa. Tuskin ne kumminkaan tyydyttävät äärimmäisyysmiehiä kummallakaan taholla. Huolimatta siitä, että valtiopäivillä ja muissa julkisissa tilaisuuksissa on esiintynyt vielä viime aikoina niitä, jotka kannattavat tunnetun preussiläisen historioitsijan, Treitschken, kuuluisaa mielipidettä, että nimittäin palveluksensa suorittaneet aliupseerit olisivat mitä paraita opettajia, on tuskin ajateltavissakaan, että ryhdyttäisiin perin taantuviin toimenpiteisiin. Yhtä mahdottomalta näyttää myös se, että kansakoulunopettajilta vaadittaisiin yliopistosivistys.

Vähempään saadaan varmaankin tyytyä. Suurin vaikeus olisi jo voitettu, jos päästäisiin yksimielisiksi siitä, mihin suuntaan seminaarin pääsyvaatimukset olisivat koroitettavat. Gothassa saatu kokemus varoittaa ylen korkealle siinä suhteessa pyrkimästä.

Ruotsissa ¹ puhuttiin ja kirjoitettiin opettajasivistyksen koroittamisesta varsinkin 80-luvun loppupuolella. Sittemminkään ei asia ole joutunut unhoituksiin, vaan on yhäti pysynyt päiväjärjestyksessä muutamia

_______
¹ Lähteinä Bergman-Jonsson, Sveriges undervisningsväsen, 1897; aikakauskirjat: Svensk läraretidning ja Folkskolans vän, vuosikerrat 1888-1898.


567
katkeroittamassa, toisia innostamassa. Keskustelu Saksassa on aivan selvästi painanut tuntuvan leiman milt'eipä jokaiseen vaatimukseen, joka on esitetty, ja joka toimenpiteeseen, johon on ryhdytty. Voinkin sentähden suoriutua lyhyelti.

Olot ovat nykyään Ruotsissa jotenkin samankaltaiset kuin meillä sekä seminaariin valmistautumisen että itse seminaarien suhteen. ¹ Molempien suhteen vaaditaan muutoksia, muutamilla tahoilla jyrkkiäkin.

Miten saada jo aikaisin selville, onko opettajiksi aikovalla n. s. luontaista opettajakykyä? Tuota kysymystä on hyvinkin pohdittu, vaikka jo seminaarin toisella luokalla on käytännöllistä harjoitusta ja siellä siis opettajakykyä voidaan tutkia. Ainoaksi otolliseksi keinoksi on arveltu sitä, että seminaariin pyrkivä kokeneen opettajan johdolla harjoittelisi vuoden, pari. ² Arvelua pitemmälle ei ole asiassa kumminkaan päästy eikä näy päästävänkään. — Se huomio, että seminaariin pyrkivät eivät ole tiedoiltaan riittävästi ja vaatimusten mukaisesti kehittyneitä, on saattanut monet toivomaan parannusta jonkinmoisesta valmistavasta luokasta. Tuollaista pitävät kumminkin ueat tarpeettomana, siitä kun tulisi vain kansakoulun ja varsinkin jatkokoulun rinnakkaisluokka, jonka voimassapito olisi taloudelliseltakin kannalta hyljättävää. Onpa suuri joukko sellaisia, jotka eivät luule riittävää parannusta lähtevän muuten kuin siten, että Ruotsissa saadaan toimeen yleinen kansalaistutkinto (en allmänt medborgerlig examen) juuri sillä ijällä, jolloin elämänuran valinnan tulee tapahtua, ja sen tutkinnon suorittaminen vaaditaan seminaariin pyrkivältä. Vasta siten muka saa opettajakin riittävän yleissivistyksen, joka hänellä ei saa olla huonompi kuin yleensä muilla korkeampien säätyluokkain jäsenillä. Kuten sanomalehdistä näen, ovat Ruotsin valtiopäivät viime huhtikuussa hyväksyneet kouluoloja jommoisessakin määrässä muuttavan ehdoituksen, jonka tarkoituksena juuri on tuollaisen

_______
¹ Yrjö-Koskinen, Kuvia ulkomaiden kansakoulu-oloista, ss. 125 – 131.

² Jotenkin sentapainen vaatimus on jo ollut voimassa Tanskassa v:sta 1894. Vastaavasta seikasta Englannissa kertoo Yrjö-Koskinen, y. t. siv. 83 – 88. Saksassakin on puutteellisuus huomattu (Willman, Didaktik, II, siv. 535). Joskus tapaa ainakin Badenin ja Preussin kouluissa nuorukaisia opetusta pitemmälti kuuntelemassa, mutta ne ovat milt'ei poikkeuksetta sellaisia, jotka saavat yksityiseltä opettajalta koko preparandivalmistuksensa, eikä näytä olevan tarkoituksena koetella heidän opettajalahjojaan.


568
yleisen kansalaistutkinnon aikaansaanti. Saapa nähdä, onko asia ratkaistu siksi käytännölliseen suuntaan, että mainitsemani mielipiteen kannattajat yhtyvät puoltamaan tätä tutkintoa pääsyehdoksi seminaariin.

Tuntematon ei ole Ruotsissakaan tuo vaatimus, että seminaarin pitäisi olla ammattikoulu. Tuollaisen vaatimuksen näkyvät esittävän varsinkin ne, jotka yleistä kansalaistutkintoa puoltavat seminaarin pääsyvaatimukseksi. Ammattikouluna pitäisivät he koulua, jos siellä aineet opetetaan aina pitäen silmällä päämäärää: kunnollista opettajaa. ¹ Joll'emme ammattikoulu-sanaan pane muuta merkitystä, niin luullakseni Ruotsin nykyisetkin seminaarit lähentelevät täydellisiä ammattikouluja. Tuskin tarvinnee huomauttaakkaan, että ne, jotka Saksassa vaativat seminaareja ammattikouluiksi, tarkoittavat jossakin määrin toista.

Seminaarien opetussuunnitelmiin on joitakin muutoksia ehdoitettu. On esim. vaadittu jonkun vieraan kielen — enimmäkseen saksan — ottamista ohjelmaan. Äidinkielen taito muka paranisi, kun olisi tilaisuutta verrata toiseen kieleen. Pitäisipä sitäpaitsi opettajalla olla tilaisuutta tutustua jonkun kulturimaan kirjallisuuteen, varsinkin kasvatusopilliseen. Kysymystä ovat jo valtiopäivätkin (1893) käsitelleet, mutta ne tuon vaatimuksen hylkäsivät, koska pitivät vieraan kielen taitoa opettajatointa varten tarpeettomana ja pelkäsivät, että pian vaadittaisiin kansakoulunkin oppiaineeksi joku vieras kieli. Seminaarinjohtajien kokouksessa (1893) kysymys niinikään tapettiin, mutta toisista syistä. Kurssien lisäämisen peljättiin yhä enentävän liikarasitusta ja arveltiin löytyvän muita opettajan vastaiselle toiminnalle tärkeämpiä aineita, joiden pitäisi saada entistä runsaammin tilaa.

Jo kauvan on toivottu hartaasti, että sopivien toimenpiteiden kautta hankittaisiin opettajille tilaisuutta laajentaa ja syventää tietojaan. Toivomukset ovatkin monin tavoin toteutuneet varsinkin nykyisellä vuosikymmenellä. Puhumattakaan yliopistollisista lomakursseista pannaan joka kesä useassa kohdin, varsinkin kansanopistoissa, toimeen noin pari viikkoa kestäviä jatkokursseja etupäässä kansakoulunopettajia varten. Luennoitsijoina on tavallisesti yliopiston, seminaarin ja kansanopiston opettajia. Vilkkaasti näkyvät edistymistään harrastavan myös suurempien kau-

_______
¹ Svensk läraretidning 1898, n:o 24: Inträdesfordringarna vid våra seminarier.


569
punkien opettajat. Niinpä on Tukholman opettajayhdistys vuodesta 1890 alkaen saanut aikaan esitelmä- ja opetuskursseja milloin yhdessä, milloin useammassa aineessa nimenomaan kansakoulualalla työskenteleville. Kustannukset on suorittanut osaksi Tukholman kaupunki, osaksi osanottajat. Samoin on tehty ainakin Göteborgissa ja Lundissa.

Monella taholla katsotaan edellämainittuja puuhia aivan liian tilapäisiksi. Pidettäisiin suotavana erikoinen, säännöllisesti uudistuva jatkokurssi, siis jonkinmoinen opettajayliopisto. Vasta sellainen muka tyydyttäisi kipeän tarpeen ja toimittaisi opettajillekin tilaisuuden päästä ylenemään. Tarkastajat ja seminaarinopettajat pitäisi otettaman siten kehittyneistä opettajista. Toistaiseksi ei hallitsevissa piireissä ole näkynyt taipumusta toimimaan tuohon suuntaan, vaikka muuten onkin opettajien pyrintöjä osittain lämpimästikin harrastettu. Lämmintä harrastustahan osoittaa esimerkiksi se, että valtiopäivät viime huhtikuussa määräsivät kansakoulunopettajille matkastipendeiksi 4,000 kruunua.

Varmalta näyttää, että opettajasivistys on Ruotsissa kohoamassa. Vaikk'ei mihinkään suurenmoisiin ulkonaisiin keinoihin ryhdyttäisikän, saapi edistymisinto paljonkin aikaan, kunhan ei vain sitä tukahuteta.


Sivut 725-737.

Alkuun

Uutukainen ei ole opettajasivistyksen koroituskysymys meillä Suomessa. Voipa sanoa, että se on miltei yhtä vanha kuin kansakoululaitoksemme. Useimmissa kansakoulukokouksissa on se muodossa tai toisessa esiintynyt ohjelmassa. Milloin on harkittu opettajistoa varten toimitetun aikakauskirjan tarpeellisuutta ja sen menestymisen ehtoja (I, II ja V kansakoulukokouksessa), milloin huolehdittu valmistuslaitoksista (X), milloin opetuksenkuuntelumatkoista (VI ja IX), milloin opettajain jatkuvasta kehityksestä (I ja III), milloin erikoisista opettajakirjastoista (X), milloin yleensä opettajasivistyksen koroittamisesta (V ja VI).

Samalla alalla on seminarikomitean työ ainakin osaksi liikkunut. Pienemmissä opettajapiireissä sekä sanomalehtien ja aikakauskirjojen palstoilla on asiaa myöskin pohdittu, toisin ajoin vilkkaastikin.

Jo aikaisin näyttävät jotkut huomanneen, että parannuksen sijaa on paljonkin. Ja vuosien vieriessä on valtaava enemmistö tullut ymmärtämään, että opettajasäädyn täytyy pontevasti harrastaa omaa edistymistään,


726
jos se tahtoo kyetä uusissa olosuhteissa täyttämään tehtävänsä. On kumminkin löytynyt sellaisiakin, jotka ovat tuudittautuneet suloiseen välinpitämättömyyden-uneen varmasti vakuutettuina siitä, että kaikki on paikoillaan. Monta on peloittanut aukkojen paljastaminen, nuo „köyhyyden todistukset”. Tästä huolimatta on intoa ja asianharrastusta yleensä riittänyt kylliksi, vaikka monesti on ollut perin vaikeata päästä selville paraasta menettelytavasta. Laimentuminen ja leväperäisyys olisikin ollut valitettavaa siksi edistyvän kansan keskuudessa, kuin Suomen kansa on ollut viime vuosikymmeninä. Tuskin käy tosin väittäminen, että opettajan työ olisi viime aikoina käynyt entistään vaikeammaksi. Onhan se monella taholla ennen vaatinut uutisviljelijäin voimanponnistuksia, perkaamaton korpi kun on ollut raivattavana. Raskaimman osan on tietenkin tehnyt se, joka menestyksellä on tämän raivaustyön suorittanut. Vaikk'emme saakkaan unohtaa, että on ollut monta muuta faktoria, jotka koulun ohessa ovat olleet synnyttämässä sitä henkistä virkeyttä, joka jo jossain määrin on voittanut alaa isänmaassamme, jää kansakoulun ja sen opettajien osa sittenkin kyllin suureksi huomataksemme, miten verrattain tärkeässä asemassa viimemainitut ovat olleet. Heiltä on vaadittu luottamusta asiansa menestymiseen, lämmintä harrastusta ja intoa. Nykyään saa opettaja laajoissa osissa maatamme asettua jo valmiiksi muokattua peltoa viljelemään, siksi ainakin muokattua, että suurimmista kivistä ja vastuksellisista kannoista on päästy. Silti me vieläkin tarvitsemme valistusasiaa lämpimästi harrastavia opettajia, sellaisia, jotka kykenevät vaikuttamaan kansaan kasvattavasti ja viihtyvät sen parissa. Mutta lämminkin harrastus saattaa laimeta, jos työaseet tylsyvät, jollei riitä tietoja. Tuollainen tylsymisvaara on meillä entistä enemmän uhkaamassa nykyään, riittävien tietojen puute alkaa olla aina vain tuntuvampi. Syystä on siis yhäti oltu koroituspuuhissa.

Jäljet koroituspuuhista ovat tulleet näkyviin, vaikkapa hitaastikin. Ainakin on käynyt selvästi ilmi, ettei kansakoulumiesten piirissä ole nukuttu. Huomattavimpia edistysaskeleita on ollut varmaankin se, että armollinen julistus helmikuun 11 p:ltä 1886 määräsi ylhäisemmän kansakoulun oppimäärän seminarin pohjatiedoksi. Alkuperäinen kansakouluasetus olikin asianhaarain pakosta tyytynyt paljoa vähempään. Muutos ei tullut odottamatta, vaan oli hyvinkin kypsynyt ja olosuhteiden mukainen; viidennessä ja varsinkin kuudennessa opettajakokouksessa olikin


727
sitä jo pidetty tarpeellisena. Monet vastukset voitettuaan on opettajiston äänenkannattaja päässyt pysyväisesti eloon, vaikka kannatus onkin alussa ollut kovin heikko, niin että on opettajakokouksissakin pitänyt kannatuksen parantamista puuhata. Aikaisin oli opettajakirjastotkin huomattu tehokkaiksi sivistämiskeinoiksi: ensimäisessä kansakoulukokouksessa (1869) jo niiden perustamista suositeltiin. Eikä niiden tarpeellisuus sittemminkään päässyt unohtumaan. Vielä kolmessa kansakoulukokouksessa ennätettiin niitä muistella, ja koittipa vihdoinkin aika, jolloin asia näytti tarpeeksi kypsyneeltä. Vuoden 1891 valtiopäivät myönsivät varoja jaeltaviksi eri tarkastuspiireissä opettajakirjastoja varten. Jo sitä ennen oli kyllä joitakuita kirjastoja saatu aikaan, mutta varojen puutteesta ne kituivat. Edistyksen auttajaksi on aikoja sitten (V. 1881) huomattu myös matkarahojen anto kansakoulunopettajille kasvatusopillisia tutkimuksia varten koti- ja ulkomailla. Monesti vielä pohdittuna ja tarpeeksi kypsyneenä saavutti asia 1894 säätyjen huomion ja kannatuksen siinä muodossa, minkä se yhdeksännessä kansakoulukokouksessa (1893) sai, nimittäin että annettaisiin opettajille stipendejä opetuksen kuuntelemista varten seminareissa ja kansakouluissa. Tuloksitta ei ole jäänyt kahdeksannen kansakoulukokouksen (1890) lausuma toivomus, että mallikoulujen yhteyteen perustettaisiin osastoluokka, joka olisi kuvana täydellisestä maalaiskansakoulusta. Sittenkun seminarikomiteakin tuon ehdoituksen hyväksyi, saavutti se hallituksen vahvistuksen, ja jo ensi vuonna pannaan osastoluokat joka seminarissamme toimeen. Sellaisia on kyllä Keisarillisen Senaatin lokakuun 14 p. 1891 antaman päätöksen mukaan ollut jo toimimassa Tammisaaren seminarissa sekä Jyväskylän seminarin nais- ja Sortavalan miesosastolla. — Raskaan työn lomaan olivat yliopistolliset lomakurssit sopivia ja oivia virkistäjiä. Moni opettaja on varmaankin saanut niissä uutta työintoa, monen näköala on jonkun verran ainakin laajentunut, niin että he saattavat entistä selvemmin esittää aineitaan ja entistä syvällisemmin käsitellä niitä.

Monta vaatimusta on jäänyt täyttämättä, monta toivomusta rauennut tyhjiin. Tuskin saattaa kieltää, että monet niistä ovat olleet ehkei juuri kypsymättömiä tai liian vähän harkittuja, niin ainakin ylen jyrkästi esitettyjä. Muutoksia varsinkin nykyään ajateltaessa on meidän kaiketi tälläkin alalla otettava huomioon eräs seikka. Olomme ovat sellaiset, että meidän on turvauduttava, mikäli suinkin mahdollista, vain sellaisiin


728
apukeinoihin, jotka eivät vaadi mainittavia ulkonaisia mullisteluja eivätkä uusia armollisia asetuksia, vaan ainoastaan vanhan järjestelyä ja uusimista.

Opettajiston sivistyskanta riippuu tietysti siitä, minkälaisia oppilaita opettajaseminarimme onnistuvat saamaan, mitä ne puolestaan kykenevät näistä tekemään ja missä määrin näillä on seminarikurssin päätettyään intoa ja halua yhä edelleenkin edistyä ja vaurastua.

Selvää on, että seminareihimme tarvitaan siveellisesti ja tietopuolisesti jossain määrin kehittyneitä pyrkijöitä, jotka ovat siis jo saaneet jonkinmoisen yleissivistyksen. Mutta on oltu eri mieltä siitä, kuinka laaja tuon yleissivistyksen tulisi olla ja mitä tietä pyrkijät paraiten sen hankkisivat.

Kansakoulukokouksissa ja sanomalehdissä ovat silloin tällöin jotkut väittäneet sopivimmaksi, että viisiluokkaisten porvarikoulujen kurssi (realilyseiden pohjakoulukurssi) tehtäisiin seminarien pääsyvaatimukseksi. Seminarikomitean mietintöä Kouluylihallituksessa käsiteltäessä ylitarkastaja Streng puolsi myös tätä mielipidettä. ¹ Kieltämättä täytyykin tunnustaa, että ainakin tietopuolisessa suhteessa astuttaisiin siten huomattava edistysaskel. Se pohja, jolle seminari saisi rakentaa, olisi jonkun verran vankempi kuin nykyään. Mahdollista onkin, että joskus tulevaisuudessa saattaa tuollaisen vaatimuksen tehdä täydellä todella ja yleistä hyväksymistä toivoen. Mutta puhumatta nykyisyydestä, jolloin hyvin tunnetut seikat estävät noin suurta muutosta jo ajattelemastakin, arvelen puolestani, ettei vielä pitkiin aikoihin tuon vaatimuksen käytäntöönpano ole edes suotava. Jo meidän päivinämme valitetaan hyvin yleiseen, että opettajisto käy yhä velkaantuneemmaksi, opinnot kun vievät siksi runsaasti aikaa ja opintomaksut kallistuvat kallistumistaan. Miten tulisikaan käymään sitten, kun lisättäisiin viisivuotinen opiskelu monelle hyvinkin etäisessä kaupungissa. Ylellisen velkaantumisen pelosta tai varain puutteessa varmaankin usea siitä piiristä, josta paraita opettajiamme on lähtenyt, jäisi toisille urille. Toiset ainekset, joko varakkaampien kansanluokkain lapset tai ainakin kaupunkilaisainekset, valtaisivat entistä paljoa suuremmassa määrässä tämän alan. Opettajasäätymme luonne muuttuisi siten joltisestikin, enkä epäile sanoa, että muutos kävisi huonompaan

_______
¹ Ylihallituksen lausunto on julkaistuna Kansakoulun lehdessä (1898, n:ot 21 ja 22).


729
päin. Voi kyllä olla mahdollista, että ankara seulominen estäisi akanoita tunkeutumasta huomattavassa määrin joukkoon, vaikka seulomisen onnistumista saattaneekin suuresti epäillä. Voipa sekin olla mahdollista, että, varsinkin jos opettajapalkat koroitetaan, opettajien joukkoon siirtyisi uutta tietä n. k. sivistyneistä kodeista jonkun verran enemmän aineksia kuin ennen. Mutta sittenkin ehkä puuttuisi opettajistomme enemmistöltä sellaista mikä tälle säädylle on meillä aivan oleellista. Se nimittäin ei varmaankaan tuntisi riittävän selvästi veriheimolaisuuttaan, läheistä sukuaan kansan kanssa, jonka pariin useimmat joutuvat vaikuttamaan. Tuskinpa se siinä tapauksessa myöskään entisessä määrin haluaisi ja kykenisi tunkeutumaan kansan ajatustapaan sitä selventääkseen ja jalostaakseen, vaikka siltä tässä suhteessa saattaisikin muuten odottaa entistä enemmän, siihen katsoen että se sisi perusteelliseman sivistyksen.

Näyttää siis paraalta, että seminari yhä edelleen jatkaa kansakoulun luomalle pohjalle. Ikävää vain on, että tuo kansakoulun luoma pohja on meillä kuten muuallakin eri kouluissa jossain määrin erilainen. Luonnollista onkin, että missä yhden ainoan opettajan tehtävänä on neljän osaston opetus ja johto, siellä ei helposti ennätetä ainakaan kvalitatiivisesti samaa kuin siellä, missä opettajalla on käsissään vain osasto tai pari. Erilaisuuteen on varmaa[n] vaikuttanut sekin seikka, että kansakoulun kurssin suuruutta ei ole laajuudelleen tarkoin määrätty. Ainoa esivallan säädös, joka osoittaa, kuinka laajalti ylemmässä kansakoulussa on annettava tietoja, tavataan toukokuun 4 p:nä 1881 annetussa julistuksessa, joka koskee eräiden asevelvollisuuslaissa mainittujen tiedonnäytteiden suorittamista. Mutta siinä olevat määräykset ovat laaditut osittain siksi yleisin sanoin, ettei niiden avulla pääse kansakoulukurssin laajuudesta kaikissa aineissa täysin selville. Mitä Kouluylihallituksen v. 1881 julkaisemiin „mallikursseihin” taasen tulee, niin niitä ei ole tarkoitettukaan ehdottomasti sitoviksi. ¹ Seminarien pääsytutkinnoissa eivät vaatimukset siis myöskään voi olla läheskään määrättyjä, vaan kunkin tutkijan käsitystavasta riippuu, miten hän selittää lakisäädöksen monesti hyvinkin ylimalkaiset sanat. Seminarikomitea katsoi sentähden tarpeelliseksi tarkemmin määritellä, kuinka paljon tietoja ja taitoa jokaisen seminariin pyrkijän tulisi osoittaa omistavansa. Näissä pääsyvaati-

_______
¹ Lönnbeck, Kansakoulun käsikirja, s. 227.


730
muksissaan se jossain määrin supisti laajuuden puolesta nykyään kansakoulukurssiksi tavallisesti arveltua tietomäärää, mutta teki sen „siinä tarkoituksessa, että tutkinnossa sitä tarkemmin voitaisiin vaatia, että oppilaiksi pyrkivillä todellakin on ne tiedot, mitkä pääsyä varten ovat vahvistetut.” ¹ Jos tämä tarkoitusperä saavutettaisiin, niin komitean mielestä seminarityö sujuisi reippaammin ja tuottaisi paremmat tulokset, kuin tähän asti on ollut mahdollista. Epäilemättä tulisikin käymään niin. Mutta täydellä syyllä saattaa epäillä tokko tuosta pääsyvaatimusten määräämisestä olisi muitta mutkitta sellaiset seuraukset, kuin komitea toivoo. Yhä edelleenkin määrää nimittäin noiden pääsyvaatimusten suuruuden etupäässä kansakoulujemme työn tulokset. Varsin luultavaa on kyllä, että edulliset olosuhteet vastaisina aikoina parantavat kansakoulusta päässeiden tietoja ainakin komitean vaatimusten tasalle. Sittenkin käynee kumminkin niin, että kansakoulunkäyneet seminariin pyrkijät eivät taida kansakoulun kurssia. Tuo on helposti selitettävissä. Pitkä väliaika, mikä ennättää kulua kansakoulusta pääsyn ja seminariin tulon välillä, haihduttaa kyllä mielestä paljonkin, mikä on koulussa opittua. Jonkinlaisia kertauskursseja on siis tarpeen. Toistaiseksi tulisi niiden myöskin sulatella oppilaiden henkiseksi omaisuudeksi tietoja, joita kansakoulussa ehkä on annettu, mutta jotka ovat vielä jääneet paljaaksi muistitiedoksi.

Meidän aikoinamme onkin monessa muodossa pantu tuollaisia kursseja toimeen. Enimmin kuulutettuja lienevät n. k. kesäkurssit s. o. sydänkesällä 4—7 viikkoa kestävät kansakoulun oppimäärän kertailut. Niin hauska huomio kuin kesän aikana uutteroiminen ehkä monen mielestä onkin, niin ikävää on vastaiselle seminarityölle tuo ankarahko ponnistelu kesäkuumalla. Monesti onkin ollut syytä arvella, että juuri tuollainen kesäkurssi on tehnyt asianomaisen sekä ruumiillisesti että henkisesti väsyneeksi koko ensimäisen lukuvuoden ajaksi. Tietojen sulattelu saattaa näin lyhytaikaisissa kursseissa tuskin tulla mainittavasti kysymykseenkään. Lähimmiten samaa voinee sanoa siitä tietopuolisesta opetuksesta, mikä pikkukoulunopettajia valmistavissa kursseissa annetaan. Asetus määrää, että tämän opetuksen tulee käsittää „osaksi kansakoulun oppimäärän kertausta ja laventamista, varsinkin mitä koskee kristinoppia, äidinkieltä, kirjoitusta, luvunlaskua ja laulua, osaksi opetusopillista ohjausta näiden aineiden opettamiseen”. Kun näin laaja tehtävä on suori-

_______
¹ Seminarikomitean mietintö, s. 140.


731
tettava kuudessa viikossa — tyydytään näet useimmiten tähän lyhimpään lain sallimaan aikaan —, niin on luonnollista, että aineeseen syventymisen täytyy jäädä jotenkin syrjälle. — Mitä preparandilaitoksiin ja kiertokoulunopettajaseminareihin tulee, niin saattaa niiden parhaasta järjestämistavasta olla eri mieliä, mutta silti myönnettäneen yleensä, että ne kansakoulukurssin kertauspaikkoina voivat kyllä tehdä tehtävänsä. Onnistuakseen niiden täytyy olla huolellisesti johdettuja, sillä muuten saattaa helposti käydä niin, että niistä muodostuu laajojen teosten päähänahtamislaitoksia, joissa ei katsotakkaan, että oppilaat ennättävät sulattaa sen, mikä on opittavaksi aiottu.

Huomaamatta ei pitäisi jäädä, että jatkokurssit tässä kohdin ovat suureksi avuksi. Varsinkin nykyään, kun niiden toimeenpanemista on alettu yhä innokkaammin harrastaa ja useille toivottavasti tarjoutuu tilaisuus käyttää niitä hyväkseen, olisi erittäin suotavaa, että seminariin aikovatkin ottaisivat niihin osaa. Siten he estyisivät vaipumasta kansakoulusta päästyään henkiseen velttouteen. Ajatustoiminta kehittyisi eri aloilla, harrastus hakisi yhä uusia suuntia ja pyrkimykset yhä uusia päämääriä. Jatkokurssit voisivat kyllä edelleen toimia — kuten kansakouluasetuksen 125 § säätää — „totisen taidon ja sivistyksen kartuttamiseksi” sellaisten keskuudessa, jotka ovat käyneet koulun läpi. Ne saisivat yhä säilyttää kasvattavan luonteen kehitystä silmälläpitävän tarkoituksensa, joka niillä asetuksenkin mukaan nähtävästi on. Syrjään ne poikkeisivat vasta silloin, kun seminariin aikovien osanotto eksyttäisi jonkun arvelemaan, että hänen pitäisi jatkokurssissaan aina kannesta kanteen kerrata esim. historian kurssi. Harhaan jouduttaisiin, jollei yleensä älyttäisi, että seminariin aikovankin sietää saada valaistuksi käsityksensä esim. jostakin erikoisesta aikakaudesta, että hänen silmänsä siten teroittuu, mielensä lämpenee ja harrastus pysyy elossa. Missä tuolla tavoin harrastus on säilynyt, siellä löytyy kyllä helposti keino palauttaa lyhyessä ajassa mieleen, mitä kansakoulutiedoista on haihtunut. Juuri näistä jatkokurssilaisista saisivat edellämainitut kesä- ja pikkukoulunopettajakurssit sopivia oppilaita. — Vastaiseksi haitannee jatkokurssien toimeenpanoa ja menestymistä m. m. riittävien ohjeiden puute. Tarkastaja on kyllä tietysti valmis neuvomaan ja toimimaan yksissä. Mutta hänen avustuksensa on joka tapauksessa verrattain satunnaista. Toista olisi jos opettajalle olisi käytettävänä ohjeenaan eri oloja käsittelevä, apuneuvoihin viittaileva teos,


732
joka olisi tähän tarkoitukseen nimenomaan laadittu. Siitä lähtisi apua taitavalle, saati sitten vähempitaitoiselle. Olisipa suotavaa, että koulujemme hallitus koettaisi puolestaan avustaa tuollaisen ohjeen aikaansaantia. Yksityisen yritteliäisyydelle tekevät tässä taloudelliset vaikeudet voittamattomia esteitä.

Vaikka kansakoulu säilytetään pohjakouluna, saattaa siis toivoa seminareihimme entistä kypsyneempiä oppilaita, kunhan vain käytetään avuksi nykyään jo tarjona olevia keinoja. Luonnollisesti saatettaisiin seminareissa sitten entistä paremmalla menestyksellä työskennellä. Tietysti ei niistä silti muodostu lähipitäenkään varsinaisia pedagogisia ammattikouluja siinä merkityksessä kuin esimerkiksi Saksassa on ajateltu. ¹ Kasvatustiede ja käytöllisen koulutoimen eri puolet eivät voisi saada johtavaa asemaa, vaan yhä edelleenkin jäisi päähuoli yleissivistyksen osaksi.

Onhan meillä viime aikoina esiintynyt niitä, jotka ovat arvelleet, että seminarista saataisiin „todella pedagoginen ammattikoulu”, jos siihen pyrkiviltä vaadittaisiin viisiluokkaisissa porvarikouluissa tai realilyseoiden pohjakouluissa annetut tiedot. Kuten olemme nähneet on samansuuntainen mielipide Saksassa ja Ruotsissa aivan tuttu. Nähtävästi tuon mielipiteen kannattajat odottavat muutoksesta ylen suuria. Mainittujen koulujen opetussuunnitelmaa tarkastellessa huomaa kyllä helposti, että siten saatu yleissivistys on vielä niin vaillinainen, että se tuskin riittää „todella pedagogisen ammattikoulun” pohjaksi. Tuon muutoksen tapahduttua pitäisi siis päähuomion olla edelleenkin yleissivistyksen täydentämiseen kiintyneenä. Suuresti epäiltävältä tuntuu, tokko niin ollen kävisi päinsä lyhentää seminarikurssia kolmivuotiseksi, kuten ylitarkastaja Streng ennen jo mainitsemassani lausunnossa arveli. Olisi nimittäin todennäköistä, ettei opettajasivistys siinä tapauksessa juuri huomattavasti kohoaisi. Yhden vuoden työ sillä iällä, kuin seminarilaiset ovat, ja semmoisen sisäisen pakon innostama, kuin monien seminarilaisten on, kykenee näet jo aimo lailla hälventämään sitä eroitusta, mikä on nykyisen pääsyvaatimuksen, kansakoulusivistyksen, ja edellämainituissa kouluissa saadun sivistyksen välillä.

_______
¹ Kirjoituksemme II:ssa osassa (ss. 362 ja 368) on asiasta tarkemmin.


733
Tuon uudenlaisen pohjasivistyksen avulla otaksuvat jotkut erään puutteellisuuden seminarioloissamme korjautuvan. Silloin muka voitaisiin „oppilasta, joka harjoitusluennossa — jommoisia luentoja oppilaiden tietomäärän perusteella voitaisiin pitää jo ensimäisenä vuonna — osoittautuisi olevan vailla opettajataipumuksia, kehoittaa eroamaan seminarista ja antautumaan jollekin toiselle alalle”. Nykyään sitä vastoin „ei oppilaiden tietomäärän vähyyden takia voida harjoitusluentoja pitää aikaisemmin kuin kolmannella luokalla, ja jos silloin huomataan oppilaalta puuttuvan opettajataipumusta, niin katsovat opettajat vaikeaksi kehoittaa tätä oppilasta eroomaan, koska vähäinen tietomäärä — — — — on riittämätön hänen pyrkiäkseen muille aloille”. ¹ — Myönnettävä on, että seminaripiireissä usein valitetaan sitä, ettei opettajataipumus tule kylliksi aikaiseen selville. Moni erehdys saataisiin muka ajoissa korjatuksi, kunhan tätä puolta voitaisiin tavalla tai toisella jo ennemmin tarkastaa. Apuneuvona on kyllä tarjolla tuo käytännöllinen harjoittelu jonkun opettajan luona, joka muutamissa maissa on otettu käytäntöön. Mutta koska tämä tapa saisi varmaankin aikaan tuntuvan häiriön kansakoulujen opetustyössä, kannatettaneen meillä tuskin sen hyväksymistä. Toisiin keinoihin olisi ryhdyttävä. Suuriakaan vaikeuksia ei tiettävästi tuottaisi se, että meilläkin jo seminarin toisella luokalla koeteltaisiin opettajataipumusta. Nykyisten pääsyvaatimusten voimassa ollessa voisi sen tehdä toisella luokalla yhtä hyvin kuin viisivuotisen pohjakoulukurssin pohjalla jo ensi luokalla. Ja jos oppilaat toisella luokalla saisivat tilaisuuden muutaman viikon kuluessa harjoittaa opetustointa, niin olisi jo paljon autettu. Tietysti ei tuo harjoitusaika saisi olla perin lyhyt, ainoastaan jonkun tunnin kestävä, jott'eivät sen johdosta tehdyt johtopäätökset olisi erehdyttäviä. Luonnollisesti pitäisi myös oppilaille sitä ennen selvitellä joitakuita teoretisen pedagogiikan pääkohtia.

Aikaisin on meillä päteväksi opettajasivistyksen koroituskeinoksi huomattu seminarikurssin pitentäminen viisivuotiseksi. Jo viidennessä kansakoulukokouksessa (1881) esittivät moniaat tuollaista muutosta. Ja sitä puolsivat myös kaikki seminarien opettajakunnat Kouluylihallitukselle lähettämissään lausunnoissa, joissa ne toivat julki toivomuksiaan juuri vähän ennen kuin seminarikomitea asetettiin (1892) tarkastamaan semi-

_______
¹ Ylitarkastaja Strengin lausunnosta.


734
nareja ja mallikouluja koskevia säännöksiä. Syitä mainittiin monia. Niinpä huomautettiin, että lukuisat luokkatunnit riistävät oppilailta tilaisuuden itsenäiseen työhön, että liiaksi jännittävä työ seminareissa on vahingollinen oppilaiden terveydelle ja että nuoret opettajat lähtevät toimeensa varustettuina monessa kohden pintapuolisilla ja epäselvillä tiedoilla. Mainittu komiteakin tunnusti, että nuo syyt perustuivat suureksi osaksi oleviin oloihin. Olipa se vakuutettu siitäkin, että ehdoitettu parannuskeino olisi sekä tehokas että perilleviepä. Mutta sen mielestä tekivät olevat olot muutoksen mahdottomaksi. Varsinkin taloudelliset vaikeudet olivat vastuksina. Valtiolta näet vaatisi ehdoituksen toteuttaminen melkoisia lisämenoja, oppilailta yhä kasvavaa velkaantumista. Olisipa muka sekin vaara helposti tarjolla, että entistä suurempi määrä oppilaita, syystä tai toisesta, eroaisi laitoksesta kurssiansa päättämättä ja seminarin kyky päästää kansakouluille tarpeellisia opettajavoimia supistuisi.

Nykyinen asemamme ei tietysti salli ajatellakkaan näin laajaperäisen muutoksen toimeenpanemista. Mutta vaikka tältä puolen ei olisikaan vaaroja uhkaamassa, näyttäisi todellisia vaikeuksia sittenkin olevan. Tosin tuo pelko, etteivät seminarit kykenisi entisessä määrin saamaan valmiiksi opettajia, on varmaankin turha. Turha ei sitä vastoin ole se huoli, jolla ajatellaan oppilaiden velkaantumista. Uusien taakkojen painoa olisi tarkasti valvottava, koska säädyt viimekin valtiopäivillä jättivät opettajien palkankoroituksen sikseen.

Seminarien laajentamista esittäessään näyttävät opettajakunnat joka taholla ajatelleen, että oppiajan lisäys olisi käytettävä vain — kuten Sortavalan opettajakunta lausui ¹ — „tietojen ja taitojen laajemmaksi pohjittamiseksi”. Lisätty vuosi pitäisi olla valmistusvuosi, jolloin alkutietoja parannettaisiin tai kuten Tammisaaresta esitettiin — „varmistutettaisiin ja laajennettaisiin niitä tietoja, joita kansakoulussa on hankittu.” Muutamat opettajakunnat huomauttivat nimenomaan, ettei ole suinkaan tarkoituksena enentää aineiden lukua tai lukea suurempia oppimääriä. Laatiessaan ehdoitusta viisiluokkaisen seminarin opetussuunnitelmaksi ei seminarikomiteakaan arvellut tarvittavan mainittavaa laajennusta siihen, mitä seminarikurssi nykyään käsittää. Ensimäisestä luokasta pitäisi komitean mielestä

_______
¹ Sekä tässä että seuraavissa mainitut opettajakuntien lausunnot ovat painettuina Kansakoulun lehden vuosikerroissa 1897 ja 1898.


735
muodostua valmistusluokka, jossa opetus käsittäisi etupäässä äidinkieltä ja muita kansakoulun tärkeimpiä oppiaineita, jota vastoin harjoitusaineet saisivat ala-arvoisemman sijan. Siten voisivat muka pyrkiä suorastaan toiseen luokkaan ne, jotka muualla ovat hankkineet itselleen tarpeelliset alkutiedot. — Jos seminarien tekeminen viisiluokkaiseksi käy läheisessä tulevaisuudessa mahdolliseksi, niin on kai opetussuunnitelman suhteen meneteltävä yleensä edellämainittuun tapaan. Ne opetussuunnitelmat — pääasiassa komitean mietinnössä olevien mukaiset, — joita nykyään noudatetaan, sallivat näet siksi laajan liikkuma-alan, että vaaditaan kyllä viiden vuoden aika, jotta tuo ala olisi edes jonkun verran perinpohjaisemmin oppilaan varassa. Ensi luokka ei kumminkaan missään tapauksessa saisi muodostua sellaiseksi „valmistusluokaksi”, jonka olemassaolo antaisi hitusenkaan aihetta luulemaan, että seminarin pääsyvaatimuksia on alennettu ja että sallitaan kansakoulukurssista tinkimistä.

Suurimpana rasituksena meidän nykyisissä seminareissamme on, kuten tunnettu, opetusaineiden moninaisuus, päästötodistukseen kun annetaan arvosanat 22:ssa eri aineessa. Tästä „välttämättömästä pahasta” näyttää olevan turhaa edes pyrkiä vapautumaan, sillä joka suunnalla on uusia aineita vaatimassa itselleen sijaa, tietysti „ehdottomasti tarpeellisia” nekin. Pintapuolisuutta ja tuntuvaa vajanaisuutta ei siis nähtävästi voida välttää. Vastainen aika tuonee ehkä avuksi pyrkimyksen saada yhä enemmän aikaan konsentratsionia ei ainoastaan saman aineen eri puolien, vaan myöskin eri aineiden kesken. Koko opiskelun vaikutus oppilaiden henkiseen kehitykseen olisi siinä tapauksessa arvatenkin entistä tehokkaampi. — Ennen liittyi tähän moniaineisuuteen vielä monituntisuus. Vuoden 1866 ohjesäännön mukaan oli näet kahdeksan, jopa yhdeksänkin luentotuntia päivässä. Sittemmin (1883) senaatti määräsi niitä vähennettäväksi, ja seminarikomitean tietojen mukaan oli vuonna 1894 edistytty sille kannalle, että I—III luokilla oli 39—44 tuntia viikossa ja IV luokalla 13—19 tuntia. Tätä nykyä noudatetaan seminareissamme yleensä mainitun komitean lukutuntikaavaa, jonka mukaan kolmella ensi luokalla on 36—39 ja neljännellä 13 tuntia.

Opettajakokelasten käytölliseen harjaantumiseen on meillä alusta alkaen pantu paljon huolta. Ja siinä suhteessa pyritään yhä eteenpäin, kuten näkyy siitä, että piakkoin perustetaan kaikkiin seminareihimme maalaiskansakoulun tapainen osastoluokka, jossa kokelaat saavat myöskin


736
harjoitella. Toivottavasti seminarin opettajille tarjoutuu vastedes yhä runsaampaa tilaisuutta valvoa tuota harjoittelua.

Ei ole outoa tavata meilläkin opettajia, jotka ovat huomanneet verrattain lyhyessä ajassa saamansa tiedot puutteellisiksi ja tuntevat tarvitsevansa henkistä virkistystä, koska heidän työnsä ehdottomasti tuo mukanaan joukon yksityisseikkoja, jotka uhkaavat alentaa koko työn koneelliseksi. Jos jo seminarin on onnistunut herättää eloon tämä itsekseenopiskelunhalu, niin on se kiitettävällä tavalla suorittanut ainakin osan tehtävästään. Olisi ikävää, jollei toimitettaisi edistymistilaisuutta näille edistyshaluisille. He ovatkin jo semmoisella kehitysasteella, että kykenevät jossain määrin itsenäiseen työhön, voisivatpa useat harjoittaa järjestettyjäkin opintoja, kunhan saisivat edes jonkun verran ohjausta. Epäilemättä olisi sentähden paikallaan, että heidän opiskelujaan varten toimitettaisiin sopivia ohjeita. Mutta huolimatta siitä, että jo tällaisesta ohjauksesta lähtisi paljon hyötyä, saisivat opinnot varmaankin toisen vauhdin, jos niitä olisi silloin tällöin elvyttämässä sellainen suoranainen johto, minkä asioihin perinpohjaisemmin perehtynyt voisi antaa. Riidanalaisena, vieläpä kiihkeän riidan alaisena on meilläkin ollut tuo kysymys, yliopistoko vai seminari johtoa antamaan. Mielestäni tarvitaan molemmat. Tunnettuahan on, kuinka verrattoman tärkeätä on kasvattajalle, että hän tuntee kasvatettavan miellepiirin. Samallaiset toimenpiteet ja samalla tavalla jaettu tieto eivät näet sovellu kaikille. En suinkaan huoli käydä vertaamaan ylioppilaaksipäässeen ja opettajaksipäässeen tietojen laajuutta. Se ei ote [ole?] tässä tarpeen, sillä jokainen tunnustanee, että heidän miellepiirinsä ovat jommoisessakin määrin erilaiset. Näiden miellepiirien lisäily vaatii siis erilaista menettelyä. Seminaristapäässeen miellepiirin tuntevat kai paraiten seminarinopettajat. Seminareissa onkin sentähden ajateltu toimeenpantaviksi jatkokursseja, mutta toistaiseksi ei niistä ole tullut mitään. Tuskin saattaa niitä kumminkaan pitää mahdottomina. Vaaditaan vain seminarinopettajilta jommoistakin asianharrastusta. Ja tämmöistä saattaa heiltä odottaa, sillä onhan tunnettua, että moni heistä, huolimatta varsinaisen toimensa raskaudesta, uutterasti palvelee isänmaataan eri aloilla. Tällä sivupuuhalla olisi — kuten seminarikomiteakin huomautti — se huomattava hyvä puoli, että se elähyttäisi seminarien ja kansakoulujen vuorovaikutusta ja innostaisi seminarinopettajia yhä enemmän syventymään niihin tieteenhaaroihin, joita edustavat. Aineellista tukea soisi


737
tämäntapaiselle hankkeelle valtio. Seminarikomitea esittikin, että myönnettäisiin kuusiviikkoisten jatkokurssien toimeenpanemiseen kahdessa maamme seminarissa vuosittain kumpaakin kurssia kohti 1,900 markkaa, joista 1,000 mk. matkarahoiksi ja 900 mk. korvaukseksi luennoista. Vaikkei esityksen tuloksista ole mitään kuulunut, saattanee olla varma siitä, ettei hallitus tulisi apuansa kieltämään, jos jollakin taholla ryhdyttäisiin tositoimiin.

Niiden, jotka tällä tavoin ovat hankkineet lisätietoja ja saaneet henkisen näköpiirinsä laajennetuksi, pitäisi saada yliopistolta johtoa. Ilman erikoisia toimenpiteitä ei yliopisto voisi tässä suhteessa täyttää läheskään kaikkea, mitä ehkä odotetaan. Niinpä näyttäisi välttämättömältä, että pantaisiin meilläkin alkuun jonkunlainen pedagoginen yliopistoseminaari ja sen yhteyteen harjoituskoulu. Vasta silloin voisi kansakoulumme huomattavasti päästä nauttimaan tuloksia opettajien yliopisto-opinnoista.

Suomessa saattaa tuskin tulla kysymykseenkään n. k. toisen tutkinnon toimeenpano, jonka edellä huomasimme olevan Saksassa aivan yleisen. Seminarista pääsevät ovat näet meillä tottuneet joutumaan heti varmalle, vakinaiselle kannalle. Kohtuullista on kumminkin, että niiltä, jotka pyrkivät huomattavasti edullisempaan asemaan, vaaditaan opiskelua ja tutkintojakin. Mallikoulunopettajien tutkinnoista on jo olemassa säädöksiä. Piakkoin tarvinnee, kuten olen kuullut, piirijakokin jonkinlaista uusimista. Jottei tarvittaisi siirtoja piiristä toiseen, jotka usein saavat aikaan hankaluuksia, sopisi asettaa nykyisille tarkastajille apulaisiksi opettajien riveistä sellaisia, jotka ovat tavalla tai toisella osoittaneet laajentaneensa näköalaansa vielä seminarista päästyään. Tämäntapaisiin toimiin pyrkiville ja muillekin, jotka ovat yhtä päteviä, sietäisi myös toimittaa tilaisuutta tutkia ulkomaisia kansakouluja ja siten rikastuttaa havaintovarastoaan.

Seuraukset edelläkuvatuista puuhista näkyisivät ehkä piankin. Elämä opettajapiireissämme virkenisi yhä eloisammaksi, ja kansakoulumme työstä saattaisi odottaa yhä runsaampaa siunausta.

Alkuun