Virittäjä. 1936.
Eräistä uusista äänentutkimusvälineistä.
Kielentutkimuksessa on monesti ja elävästi oivallettu, että kielen
ilmiöiden havainnointi tarvitsisi koneiden apua. Eräät
kielentutkimuksessa käsiteltävät probleemat näyttävät olevan suorastaan
sitä lajia, ettei niihin edes voida ilman koneellisia apuneuvoja
vakavasti tarttua. Niinkuin tiedämme, on ihmiskorvan täydennykseksi
puheen tutkimisessa jo usean vuosikymmenen aika koetettukin käyttää
erilaisia instrumentteja. Käsitellessään Phonetische Grundfragen
(1904) teoksessaan fonetiikan kojeiden käyttömahdollisuuksia OTTO
JESPERSEN kuitenkin joutui ja aivan aiheellisesti esittämään muutamia
tärkeitä varaumia ja silloisen instrumentaalifonetiikan merkitystä
melkoisesti vähentäviä seikkoja. Hän huomautti eri kojeista puhuessaan
(ss. 134 seurr.) mm. siitä, että aparaatteihin turvauduttaessa
koehenkilön usein on esitettävä sanottavansa varsin epäluonnollisissa
olosuhteissa, jokin laite suussa, oliivi sieraimissa, koje kurkunpäätä
vasten, hänen on edelleen puhuttava suppiloon jne., mikä kaikki ei voi
olla vaikuttamatta haitallisesti kokeen tulokseen. Toiseksi Jespersen
mainitsee, että ei ole myöskään varmaa, että käytetty koje tarkasti
merkitsee juuri sen, mitä siihen puhutaan. Nämä muistutukset ovat
oikeaan osuvia. Edellisen todenperäisyys on ilman muuta selvä,
jälkimmäisen suhteen voisimme sanoa, että monenkin käytännössä olevan
kojeen epätarkkuudesta voi olla varmempi kuin sen tarkkuudesta. Jos
valitsemme tarkastelun esineeksi esim. fonetiikan tavallisimman
aparaatin Mareyn kirjoituskapselin ja sen yhteydessä toimivan
kymografilieriön, voimme huomauttaa, että tällä kojeistolla aikaansaatu
puhekäyrä voi vain karkeasti kuvastaa puheen ominaisuuksia.1
Tässä laitteessa on niin paljon mekaanisesti liikkuvia osia (membraani
ja kirjoitusvipu, joka kärjellään raapii lieriön noettuun pintaan
jälkiä), että hitaudella on hyvin huomattava vaikutus käyrän
tarkkuuteen, edelleen kojeiston eri elimillä on yleensä oma
ominaisäänensä, mikä sekin vähentää puhutun ja käyrän vastaavaisuutta,
käyrän muotoon voivat – syntiluetteloa jatkaakseni – vielä vaikuttaa
myös kaikenlaiset tilapäiset ja puheeseen kuulumattomat äänettömätkin
henkäykset. Tämäntapaiset seikat ovat vakavia haittoja varsinkin sen
johdosta, että puheen ollessa kysymyksessä olemme tekemisissä niin
häviävän pienten energiamäärien kanssa, että häiritsevien
________
1 Erinomaisen ankarasanaisen, ehkä liiankin
tuomitsevan arvostelun mm. tämän systeemin käyttökelpoisuudesta on
äskettäin esittänyt ARMANDO DE LACERDA kirjoituksessaan Die
Chromographie (Archives Néerlandaises de Phonétique Expérimentale, tome
X, La Haye 1934). Samaan tapaan K. KETTERER (ibidem, tome VIII – IX, s.
277).
(100)
voimien vaikutus helposti käy suorastaan liian tuntuvaksi.
Instrumentaalifonetiikan heikkouksista foneetikot tietysti ovat olleet
täysin selvillä, ja sen tähden asianomaisia välineitä onkin aina
tapausta myöten koetettu käyttää vain sellaisten ominaisuuksien
valaisemiseen, joissa tarkkuusvaatimukset on ajateltu voitavan pitää
pieninä.
Aivan äskeisinä aikoina, erityisesti maailmansodan jälkeen, äänen
fysiikan tutkimus on kuitenkin puhelimen, radion ja äänifilmin
taloudellisen merkityksen voimallisen kasvun mukana edistynyt niin
suuresti että nykyisin on olemassa mahdollisuus käyttää sellaisiakin
koneellisia tutkimusvälineitä, joihin ei voi kohdistaa kumpaakaan
niistä tärkeistä moitteista, jotka Jespersen suuntasi
instrumentaalifonetiikan kojeistoon. Jonkin näistä viime päivien
keksinnöistä esittääkseni 1
mainitsen äänen a u t o m a a t t i s e t a n a l y s a a t t o
r i t, laitteet, joilla äänen kokoomus mitättömässä ajassa saadaan
vaivattomasti näkyviin, äänen niin sanoakseni spektri piirretyksi.
Äänen korkeuden ja puheen sävelkulun kuvauksessa on nykyään
mahdollisuus turvautua myös ns. t o n o s k o o p p i i n ja äänen
voimakkuuden, erittäin vaikeasti hallittavan asian, mittauksessa on
siinäkin tapahtunut tärkeätä edistystä, vaikkakaan täyden kypsyyden
astetta ei ole saavutettu, ei sen vuoksi, ettei äänen fysikaalista
intensiteettiä pystyttäisi mittaamaan, vaan sen vuoksi, että äänen
voimakkuus, ts. sen aiheuttama intensiivisyysvaikutelma ihmisessä ei
ole riip[p]uvainen yksinomaan äänivärähdysten amplitudista vaan korvan
ominaisen rakenteen vuoksi myös eräistä muistakin tekijöistä, lähinnä
jaksoluvusta. Näin ollen eivät muutokset äänen fysikaalisessa
intensiteetissä ja äänen psykologisessa intensiteetissä kulje
tasaisesti rinnakkain. Verrattomasti tärkein kaikista näistä uusista
välineistä on kuitenkin ns. k a t o d i s ä d e o s k i l l o g r
a f i l. B r a u n i n p u t k i, jota tässä
lyhyyden vuoksi sanon vain oskillografiksi, vaikka oskillografeja on
olemassa aivan toisenkinlaisia. Ihan karkeasti selittäen oskillografi
on seuraavanlainen. Sen ulkonaisesti hallitsevan osan muodostaa
suppilomainen lasiputki, ilmaton tai kaasutäytteinen ontelo. Putken
kapeammassa puolessa on kaksi metallista elektrodia, toinen niistä –
katodi putken päässä, toinen anodi hieman keskempänä. Kun katodi on
metallia, sen molekyylien välissä on negatiivisesti varautuneita
elektroneja, jotka niin pian kuin katodi kuumennetaan alkavat sinkoilla
siitä eri tahoille. Elektronit syöksyvät suurella nopeudella päin
anodilevyä siinä tapauksessa, että katodi ja positiivinen anodi on
yhdistetty tarpeelliseen virran-
________
1 Lyhyt valaiseva yleiskatsaus: E.C. WENTE, Acoustical Instruments (The Bell Systen Technical Jouyrnal 1935, s. 388 ja seurr.).
(101)
lähteeseen. Kun anodina on poikki putken asetettu levy, elektronien
retki päättyisi varsin lyhyeen, mutta anodilevyyn onkin keskelle tehty
pieni reikä, niin että, siihen osuvat elektronit joutuvat jatkamaan
matkaansa ja syöksymään vasten putken peräseinää. Takaseinä on peitetty
fluoresoivalla aineella, niin että elektronisuihkun osumakohta tulee
näkyviin kirkkaasti valaisevana pisteenä. Suihkun ei kuitenkaan
sallita, ääntä tutkittaessa häiriintymättä kulkea väliänsä katodista
putken takaseinään, vaan tälle matkalle on asetettu kaksi ohjauslevyä,
joiden välitse elektronivirta joutuu kulkemaan. Nämä ohjauslevyt ovat
yhteydessä mikrofonin kanssa, ja mikrofonin virtapiirissä
äänivärähdysten tarkoin määräämällä tavalla, esiintyvät vaihtelut
siirtävät nyt elektronisuihkua vuoroin päin toista, vuoroin päin toista
levyä. Samalla tietysti putken takaseinällä oleva valopiste siirtyy
oikealle tai vasemmalle. Tämä valopisteen liike valokuvataan nopeasti
liikkuvalle (jopa 10 m/sek.) filmille ja tuloksena on käyrä, joka
vähäisimpiä yksityiskohtia myöten on äänen eräänlainen kuva Jos
käytetään kondensaattorimikrofonia y.m. apulaitteita, jotka toimivat
moitteettomasti, tällä keinolla saatu käyrä on täysin virheetön. Kun
katodisädeoskillografissa ei ole mitään mekaanisesti liikkuvia osia ja,
kun se näin ollen toimii käytännöllisesti katsoen ilman hitautta, sen
avulla voidaan tutkia värähtelyä, jonka jaksoluku on päätä huimaava,
jopa 1.000.000 värähdystä sekunnissa. Oskillografin antamasta käyrästä
voidaan nyt lukea puheen laadusta luotettavalla tavalla verrattomasti
enemmän ja varmemmin kuin mistään muusta aikaisemmin metodein
hankituista käyristä.
Vaikka kuvaamani menetelmä on jotenkin uusi, on jo monella taholla sen
varassa tehty hedelmällistä työtä puheen eri puolten valaisemiseksi.
Erityisesti on kenties tässä syytä mainita kahden italialaisen tutkijan
A. GEMELLIn ja G. PASTORin työ ja heidän pääteoksensa L'Analisi
elettroacustica del linguaggio (Milano 1934), mutta he eivät suinkaan
ole ainoat, joille oskillografin tarjoamat edut ovat selvinneet.
Aika ei salli 1 ryhtymistä, eri tutkimusten tulosten
vähänkään yksityiskohtaiseen esittämiseen. Rajoitunkin sen vuoksi vain
yhden, mielestäni kuitenkin tärkeän seikan esille tuomiseen.
Pienuudesta pitäen, aina siitä alkaen kuin meitä alettiin löylyttää
opin autuaassa saunassa, meissä kaikissa on elänyt se käsitys, että
puheessamme on joukko peräkkäisiä toisiinsa limittyviä äänteitä, että
se on eräänlainen helminauha, jonka helmet ovat äänteitä. Myöhemmin,
muistaakseni ylioppilasvuosina, tähän käsitykseen tehtiin sellainen
lisäys, että eri äänteiden välissä on siirtymiä,
________
1 Pidetty esitelmänä Kotikielen Seurassa 2. IV. 1936.
(102)
Iyhyitä, yleensä havaitsematta jääviä, elinasennon vaihtuessa syntyviä
aineksia. Ts. vakiintunut käsitys on se, että puheessa ns. asemaäänteillä on kerrassaan hallitseva osa, ns. siirtymä-äänteet
ovat niiden rinnalla häviävän lyhyitä ja suhteellisen merkityksettömiä.
Ainoa merkitys, mikä niille huomatakseni on myönnetty, on se, että
niiden katsotaan joskus voineen sisältää äännekehityksen idun, niiden
näet tiedetään joskus voimistuneen ja kasvaneen kvantiteetiltaan siinä
määrin, että ne havaittavuudeltaan ovat saavuttaneet asemaäänteiden
tason. Oskillogrammit puhuvat koko lailla toista kieltä. Jos niiden
osoituksen perusteella ei voitaisikaan väittää, että asema- ja
siirtymä-äänteiden osat olisivat täysin vaihtuneet, että suhteet siis
todellisuudessa olisivat päinvastaiset kuin tuossa vakiintuneessa
käsityksessä, on kuitenkin empimättä myönnettävä, että asemaäänteiden
merkitys sanotussa käsityksessä on jossain määrin väärin arvioitu.
Puheessa on varsin monesti niin, että siirtymät muodostavat sen
kvantitatiivisesti suurimman osan. Oskillogrammista saattaa käydä ilmi
esim. seuraavanlaista.1 Jos puheessa esiintyy sanokaamme sellainen äännevirta, jota totunnaisesti merkitään ar kirjainyhtymällä, äännevirtaan sisältyy 1) epäperiodisia värähdyksiä, 2) epätyypillisiä periodisia värähdyksiä, 3) a:n tyypillisiä periodisia värähdyksiä, 4) r-värähdysten sekaisia a-värähdyksiä, joissa a:maisuus on voitolla (a + r), 5) r-voittoisia a-värähdyksiä (r + a), 6) r-värähdyksiä, 7) epätyypillisiä värähdyksiä. Jonkin luvun mainitakseni esitän wieniläisen KARL BRENNERin saksan ihm sanaa koskevat mittaukset.2 Niiden mukaan tässä foneemissa on äskeiseen tapaan erivaiheisia i-värähdyksiä 0.051 sek., m + i vaihe kesti 0.076 sek., m 0.026 sek., ts. siirtyminen i:stä m:ään on kvantitatiivisesti vallitseva osa tässä foneemissa. Tämän käyrän perusteella on niin ikään mahdotonta sanoa, missä i loppuu ja m
alkaa. Periaatteellisesti samanlaisia kokemuksia voi tehdä jokainen,
joka on oskillogrammien kanssa tekemisissä. Mainitsemaani tosiasiaa ei
näin ollen voi millään pyyhkiä pois, oskillogrammi on järkkymätön
todistaja. Mutta vaikka nyt siis olisikin niin, että siirtymät ovat
ehkä odottamattoman laajat, asemavaiheet taas yllättävän lyhyet, niin
eikö – saatetaan kysyä – foneemoita kielitieteellisesti arvostellen
sittenkin ole oikeus ja praktillisesti katsoen välttämättömyyskin
näiden siirtymäosien jotakuinkin täydellinen ignoroiminen. Olisiko ts.
kielitieteellisesti ollenkaan hyödyllistä siirtymien osuuden
huomioonotto esim. kansanmurteitten tallennuksessa tai muussa tieteen
materiaalin keräyksessä? Käytännöllisyyssyistä olisi tietenkin
taipuvainen asettu-
________
1 Tapaus on esitetty ELISE RlCHTERin mukaan, Literaturbl. f. d. germ. u. rom. Philologie 1936, pp. 1 - 6.
2 Mainittu Richterin artikkelissa.
(103)
maan siirtymiä huomioonottamattomalle kannalle, sillä muistiinpanon
tarkentaminen nykyisestään ei ole mikään helppo tehtävä, mutta
tieteellisiä asioita harkittaessa ei praktillisuussyillä saa olla
mainittavaa sananvaltaa. Käsittääkseni puheen siirtymäpuolen voisi
jättää aivan spesiaalisen tutkimuksen tehtäväksi ja tieteellisesti myös
jossain määrin toisarvoiseksi asiaksi, jos
1) siirtymävaiheet todellakaan eivät vaikuta siihen käsitykseen, siihen
hahmoon, jonka ääniärsyke puheen kuulijassa virittää, ts. jos
siirtymät todella ovat huomaamattomiksi jääviä aineksia, ja jos 2)
siirtymät ovat laadultaan sellaiset, että ne voidaan katsoa niin
sanoakseni f o n e e t t i s i k s i v ä l t t ä m ä t t ö m y y
k s i k s i , ts. jos esim. aina tyypillisten vaiheiden edessä,
jäljessä ja välissä on sellaista ja sellaista siitä johtuen, että
äänielimistö ei voi salamannopeasti siirtyä elinasennosta toiseen.
Siinä tapauksessa, että mainitsemani kaksi ehtoa ovat tyydytettävissä,
tämä kvantitatiivisesti kyllä merkitsevä siirtymävaiheisto tietenkin on
kielitieteellisesti katsoen suhteellisen helposti hallittavissa ja sen
huomioonotto on melkoisesti vähemmän tärkeä kysymys. Kumpikaan ehto ei
kuitenkaan ole tyydytettävissä. Emme ensinnäkään voi millään tavoin
perustellusti väittää, ettei siirtymävaihe vaikuttaisi foneemien
käsittämisen laatuun ja että ne siis puhetta tajuttaessa ikäänkuin
pyyhkäistäisiin pois. On jotakuinkin varma, että olisimme etukäteen
paljon vähemmän taipuvaiset väheksymään siirtymävaiheiden merkitystä
puheenalaisessa suhteessa, jos olisimme kirjoitus- ja lukutaidottomia
kielentutkijoita tai jos kirjoituksemme olisi oskillogrammikirjoitusta.
Käyttämämme optillinen merkkisysteemi, joka ei tunne siirtymiä,
pakottaa arvaamattomassa määrässä meihin sellaisen suhtautumistavan,
joka eräiden muiden tekijäin rinnalla on omiansa korostamaan
siirtymä-äänteiden tai paremminkin siirtymisvaiheiden kustannuksella
asemaäänteiden merkitystä. Sivumennen saanen huomauttaa, että mm. tässä
kohden olemme tekemisissä nykyisin kaikkien sivistyskielten kehitykseen
radikaalilla tavalla tarttuneen tekijän, kirjoituksen, vaikutuksen
kanssa. Mutta jos kykenemme riittävästi vapautumaan kirjoituksen
vallasta, saatamme panna merkille, etteivät siirtymät suinkaan ole
täysin havaitsemiskyvyn ulkopuolella. Jos edelleen taritsemme
koehenkilölle aivan outoja foneemeja, joita hän ei ole tottunut tavalla
sen paremmin kuin toisellakaan kirjoittamaan, asemaäänteiden vallitseva
asema silloinkin horjuu. Siirtymien havaittavuuden osoittamiseksi voi
menetellä sitenkin, että panee puhetta sisältävän gramofonilevyn
pyörimään lopusta alkuun päin. Äänteet käyvät silloin oudoiksi ja
siirtymävaiheet tulevat odottamattoman selvästi esiin.
Siirtymävaiheiden merkityksen arvioinnissa on vielä otettava huomioon
sekin seikka, mistä HELMHOLTZ jo aikoinaan huo-
(104)
mautti, mutta jonka vasta C. STUMPF ja H. BACKHAUS äsken ovat ottaneet perusteellisen selvittelyn alaiseksi.1
Äänen sävyn määrääjänä on niin kuin tunnettua sen osasävelrakenne,
mutta sen lisäksi äänen s y n t ym i s e n ja v a i m
e n e m i s e n ominainen kulku. Jos kuuntelijalle taritaan eri
soittokoneilla aikaansaatuja ääniä, mutta ilman niiden alku- tai
loppuvaihetta, siis vain kappale stationääristä, vaihetta, on
äänilähteen ilmoittaminen tottuneellekin musiikkimiehelle usein
ylivoimainen tehtävä. Samoin on äänteiden kohdalla asian laita. Jos
siirtymävaiheet poistettaisiin, puhe kävisi varmasti monissa
tapauksissa toisenlaiseksi, suorastaan käsittämättömäksi. Esim.
sellaisia foneemeja kuin totta ja kokka emme kykenisi
erottamaan toisistaan, ts. jos esim. äänelettömän aspiroimattoman
klusiilin jälkeinen tai sitä edeltävä vokaali ei alultaan ja
vastaavasti lopultaan olisi juuri semmoinen ja semmoinen
siirtymäosaltaan, emme voisi erottaa p:tä, t:tä emmekä k:ta
toisistaan. Mitä sitten tuohon toiseen mainitsemistani ehdoista tulee,
emme kuten sanoin voi sitäkään tyydyttää. Siirtymien laatu ei ole kuin osaksi
foneettinen välttämättömyys ja on varmasti osoittautuva, että tässä
kohden on melkoisia eroavaisuuksia eri kielimuotojen kesken olemassa.
Eräästä erikoistapauksesta, vokaalin ja sitä, seuraavan konsonantin
liittymisestä, on nimenomaan suomen kohdalta LAURI HAKULINEN esittänyt
eräitä tärkeitä havaintoja.2 Jos siirtymävaiheet olisivat
foneettisia välttämättömyyksiä, jos niiden laadun ts. jo ennakolta
tietäisi, ei tämmöisia eroavaisuuksia varmaankaan olisi olemassa. On
näin ollen ilmeistä, että siirtymävaiheiden ignoroiminen olisi
todellisuuden mielivaltaista ja epätieteellistä yksinkertaistamista.
Mitä sitten tämä selostamani yksityisseikka, joka oskillogrammeista
niin selvänä ilmenee, voisi vaarinotettuna vaikuttaa esim. puheen
muistiinkirjoitukseen? Olisihan näet ajateltavissa, että kun siirtymät
ovat näin huomattavia ja ilmeisesti tärkeitä ainesosia, paitsi että ne
tutkimuksessa otetaan asianmukaisella tavalla huomioon, ne olisi
saatava myös tarkekirjoituksessa esille. Oskillogrammien tutkimus voi
tietenkin aiheuttaa joitakin muutoksia tarkekirjoitustapoihin, mutta
siirtymien huolellinen vaarinotto puheen muistiinkirjoituksessa sen
sijaan näyttää – kuten edelläkin jo mainitsin – liian työläältä, jopa
suorastaan mahdottomalta. Mutta kun näin on, haluaisin siitä tehdä sen
johtopää-
________
1 C. STUMPF, Die Sprachlaute, s. 374, Berlin 1925; H.
BACKHAUS, Über die Bedeutung der Ausgleichsvorgänge in der Akustik
(Zeitschrift f. technische Physik, Jg 13 (1932), s. 31 ja seurr.)
2 Über den Silbenakzent im Finnischen und seine lautgeschichtliche Bedeutung SUST LXVII (1933), ss. 120 – 131.
(105)
töksen, että mm. suomen murteiden tallennusta ei saisi jättää
yksinomaan nykyisin käytännössä olevan menetelmän varaan. Selostaessani
siirtymien osuutta puheessa olen sitä paitsi vain yhdeltä kulmalta
valaissut sitä lohkoa fonaation tuloksesta, joka jää
tarkekirjoituksessa, tarkassakin, olennaisesti ilman merkintää ja joka
siis joutuu, vaikkei se merkitykseltään ole mitätön, niin nykyiseltä
kuin tulevaltakin tutkimukselta salaan. Tarkekirjoitus on foneemien
eräiden muidenkin ominaisuuksien suhteen mykkä. Olisi nähdäkseni näin
ollen varsin tärkeätä turvautua sellaisiin puheen tallennustapoihin,
jotka täydentävät kirjoittaen tehtyjä muistiinpanoja ja täyttävät
tarkekirjoitukselta jäävät aukot. Tähän tarkoitukseen on käytettävissä
useitakin eri keinoja, tärkeimmät ovat gramofonilevytys ja äänen
valokuvaus. Gramofonitekniikka on nykyään sillä asteella, että mikään
ei estä turvautumasta siihen luottamuksellisesti. On enää vain harvoja
kieliäänteitä, joita gramofonilevy ei pystyisi toistamaan
moitteettomasti. Kun gramofonin toiston yläraja on 5.000 – 6.000
hertzin (värähdystä sekunnissa) kohdalla, eivät sellaiset äänteet,
jotka sisältävät tätä suuremman jaksoluvun omaavia osasäveliä, ole ihan
virheettömiä. Mutta, kuten sanottu, tämmöisiä äänteitä on varsin vähän (s sukulaisineen, f ja ).
Tätä menettelyä käyttäen on Suomessa jo tallennettukin ainakin Suomen
ruotsalaismurteita ja kansansoittajien sekä lappalaisten joikujien
esityksiä (kumpikin työ Suomen yleisradion myötävaikutuksella), Ruotsin
Landsmålsarkiv on samoin runsaasti turvautunut siihen, niin ikään näkyy
Viron puolella puututun asiaan nimenomaan vanhan kansanmusiikin
tallentamiseksi.1 Äänilevytyksen lisäksi voidaan suorittaa
verraten vähäisin kustannuksin puheen filmausta (menetelmiä on
erilaisia, hyvin suositeltavalta näyttää mukavasti kuljetettava
selenofoni, jonka avulla filmi voidaan myös esittää). Kaikkea
kannatusta ansaitsee näin ollen se yritys, joka prof. A. Hämäläisen,
tohtorien T. Itkosen, K. Vilkunan, C. A. Nordmanin, S. Pälsin, M.
Haavion ja maisterien A. Rytkösen ja E. Aaltosen alkuunpanemana on
näihin aikoihin kääntynyt asianharrastajien puoleen järjestelmällisten
kansatieteellisten filmien aikaansaamiseksi. Tämän työn yhteydessä on
tarkoitus omistaa huomiota myös puheen tallennukseen. Jos suomen
murteiden kiintämistä voidaan systemaattisesti ja tieteellisiäkin
näkökohtia silmälläpitäen nykyajan keinoin suorittaa, tehtäisiin
varsinkin vastaiselle tutkimukselle, jolla ei enää ole tilaisuutta
omakohtaisesti kuulla maamme nykyisiä, mutta häviämässä olevia
kansanmurteita, arvaamaton palvelus luovuttamalla sille
tutkimusmateriaalia täydellisessä asussa epätäydellisen sijasta.
Samalla olisi tule-
________
1 Heliülesvõtteid vanast rahvamuusikast. Päevaleht 11. IV. 1936.
(106)
vien aikojen ja miksei nykyisenkin ajan tutkijoilla käytettävissään
niin sanoakseni normaalimetri, tilaisuus saada tietää, mitä
tosiasiallisesti tarkoi-
tetaan tai on tarkoitettu tarkekirjoituksen monilla diakriittisillä
lisämerkeillä varustetuilla kirjaimilla. Semmoiset ilmoitukset kuin
»avonaisehko o», »vaillinaisesti artikuloitu a»
y.m., joilla tarkekirjoitusta kommentoidaan ja murteen äänteenkuvausta
suoritetaan, sanovat asianomaisista äänteistä »juuri vähän ja lähes ei
mitäkään» verrattuna hyvän äänilevyn tai -filmin korvin kuultavaan
ilmoitukseen.
Aarni Penttilä.
Über einige neue Apparate zur Schalluntersuchung.
Mit der wirtschaftlichen Bedeutung von Telephon, Radio und Tonfilm ist
die akustische Forschung in den letzten beiden Jahrzehnten
ausserordentlich erstarkt. Der Verfasser erwähnt einige in Gebrauch
genommene akustische Apparate, die ausserhalb der eigentlichen Technik
in der Phonetik von Bedeutung sind, und beschreibt insbesondere den
Kathodenstrahlen-0szillographen. Von den Ergebnissen, die mit Hilfe
dieses Apparates in der Erforschung der Rede erlangt worden sind,
erwähnt Verfasser die Aufdeckung der ausserordentlichen Wichtigkeit des
für die Übergangslaute erwiesenen Anteils. Weil bei der Aufnahme der
Rede die Übergangsphasen nicht in genügendem Masse Berücksichtigung
finden dürften, tritt Verfasser, auch auf diese Tatsache gestützt, für
die Notwendigkeit der Benutzung von Methoden ein, die die Rede für die
Nachwelt hörbar erhalten, d.h. für die Wichtigkeit der Wiedergabe durch
die Schallplatte und den Tonfilm.
|