|
Nyelvtudományi Közlemények. LXXIV. kötet 1. s. 233-245.
ISTVÁN PAPP
Aarni Penttilä 1899-1971
1. Kohtalo. Hän sai kohtalolta lahjaksi totuuden ihanteen. Elämänsä ylimmäksi päämääräksi hän asetti toiminnan tieteen palveluksessa, totuuden uupumattoman etsimisen ja sen toteuttamisen. Tämä vilpitön usko innosti häntä nuoruusvuosilta lähtien ja vakuutti hänelle, että tiede on elämänala, jolla mikään ei kykene kahlitsemaan inhimillisen toiminnan vapautta, sillä totuuden etsiminen, sen esilletuominen on mahdollista vain vapauden ilmapiirissä. Hän koki elämässä paljon pettymyksiä. Tieteen viralliset ja epäviralliset vartijat hylkäsivät kukin vuorollaan tieteenharjoittajan, joka haltioituneena omisti toimintansa totuudelle piittaamatta auktoriteeteista.
..........
7. Ihminen. Penttilän persoonallisuudessa tiedemies on etualalla: tämä on hänen hahmonsa keskeisin osa, joka hallitsee hänen persoonallisuuttaan ja säteilee ympäristöönsä.
Hän ei ollut niitä, jotka syventyvät vain johonkin yksityiskohtaan ja pitävät jonkun auktoriteetin opetusta horjumattomana dogmina. Hänellä oli laaja horisontti: kielestä kirjallisuuteen, deskriptiivisestä kielitieteestä diakroniseen, murteista sukukieliin, puhutusta kielestä kirjoitettuun kieleen. Hän ei ollut dogmien ihminen. Armottomalla kritiikillä hän suhtautui suurmiehiin, epäjumalankuviin. Koskaan häntä eivät tyydyttäneet pinnan ilmiöt. Kielen äänneasun takaa hän näki ihmisen hengenmaailman, yhteiskuntaa muovailevat voimat ja merkkijärjestelmän immanentit lait. Hienostuneella vaistolla hän aina etsi kaiken perimmäistä syytä. Hän seurasi tiiviisti psykologian, logiikan ja kaikenlaisten tieteellisten virtausten kehitystä.
..........
Hän koki urallaan paljon syrjäyttämistä ja pettymyksiä, mutta hän ei kuitenkaan tullut katkeraksi. Hänen uskonsa oli suuri. Hän uskoi ihmiseen, kehitykseen, hän uskoi kulttuurin jalostavaan vaikutukseen. Ja hän uskoi ystävyyteen. Jos ystävät muuttuivatkin uskottomiksi, hän itse pysyi uskollisena kuolemaansa asti.
Unkarilaiset menettivät hänessä erään suurimman ystävänsä. Harvan ulkomaalaisen huulilla kielemme soi yhtä kauniin sointuisesti kuin hänen. Hän piti kieltämme äidinkielensä rakenteen varmana taustana. Hän eli kirjallisuutemme suuret arvot, suurten unkarilaisten kirjailijoiden persoonallisuus ja unkarilaisten teosten maailma oli hänelle elämys. Hän noudatti aina kutsua saapua maahamme, kehottipa häntä siihen sisäinen ääni tai jokin ulkoapäin tullut kehotus tai kutsu. Ja hänen vieraanvaraisen kotinsa ovet olivat aina avoinna Suomeen tulleille unkarilaisille.
Elämän katkelmallisuus ei koskaan häntä tyydyttänyt. Nyt ”katkelma” on kadonnut ja sen tilalle on tullut ikuisuus.
István Pappin muistokirjoituksen on Kyllikki Penttilän toimeksiannosta suomentanut Irma Sakari. Suomennoksen on viran puolesta oikeaksi todistanut 30.4.1974 Helsingin yliopiston unkarin kielen lehtori László Keresztes.
|
