Uusi Suomi, tiistaina, helmikuun 16. pnä 1954


LÄHETETTYJÄ KIRJOITUKSIA

Marsalkan ratsupatsas ja ns. taiteellisuus



Lukuisten kansalaisten tavoin olen äsken uteliaasti ja kiinnostuneena tarkastellut sanomalehdissä olleita marsalkka Mannerheimin ratsastajanpatsaan luonnoskilpailun ehdotuksista julkaistuja kuvia, niin ikään olen lukenut yhtä ja toista kuviin liittyvää, mm. palkintolautakunnan lausunnon (US 14.2.) ja nimimerkki E.J.V:n kirjoituksen "Taiteellinen tulos" (samassa numerossa). Kun kummassakin mainitsemistani teksteistä käytetään sanaa taiteellinen tavalla, joka usein muulloinkin taiteesta puhuttaessa esiintyy, pyytäisin kiinnittää taiteentuntijain ja -arvostelijain suopeaa huomiota tosiseikkaan, jota he kenties eivät ole ottaneet huomioon mainittua sanaa viljellessään.

Taiteen piirissä esiintyy varsin monesti erilaisia yrityksiä, jotka eivät vastaa tavanomaista makua eivätkä ns. suuren yleisön (eivät myöskään aina rehellisesti arvostelevien taiteentuntijain ja taiteilijain) taideaistia, mutta joita siitä huolimatta tekijäinsä, suosijainsa, ammattiarvostelijain yms. puolelta nimitetään taiteellisiksi. Niinpä Helsingin yliopisto on ainakin kerran saanut lahjaksi sellaisen muotokuvan, joka selitettiin taiteelliseksi, vaikka se muotokuvana kai vain verraten laihasti vastasi muotokuvaan yleisesti kiinnitettyjä odotuksia. Vastaavia tapauksia on lukuisia. Tämän johdosta puheenalainen sana on saanut monen monien suomen kielen käyttäjien kielentajussa hiukan hupaisen sävyn. Se on se soma taikasana, jolla aina tarpeen tullen voidaan pelastaa arvokkaan puolelle jokseenkin mitä hyvänsä.

Luonnollinen johtopäätös tästä asiantilasta on mielestäni se, että taiteellinen sanaa täytyy käyttää erittäin varovaisesti ja vain sellaisessa yhteydessä, jossa voidaan olla suhteellisen varmoja siitä, että mainitsemani hupainen sävy ia taikasananomaisuus ei pääse nousemaan lukijain mielessä esiin. Edellä mainitsemissani teksteissä ei tällaista varovaisuutta ole noudatettu. Palkintolautakunta on eräästä palkitusta ehdotuksesta (varmaan samasta, jota E. J. V. "taiteelliselta kannalta" ( = ? taiteen kannalta) katsellessaan pitää parhaana) lausunut mm., että se on hyvin luonnosmainen (mikä ominaisuus tuskin on nimenomainen ansio), että hevosessa on melkoisia anatomisia virheitä: etu- ja takaruumis ovat vähän kuin eri eläintä, kaula ja niska ovat liian Iyhyet, pää on liika pieni, takajalkojen asento vaikuttaa oudolta; edelleen että ratsastajan asennossakin on virheitä. En luule, että palkintolautakunta näissä huomautuksissaan on kaukana totuudesta, sillä arvosteltu ehdotus palautti (kuvasta katsottuna) mieleeni lapsuuteni aikaisen, arvatenkin ratsastajanpatsaaseen huononlaisesti soveltuvan puisen Polleni. Mainittujen huomautusten lisäksi palkintolautakunta m i l t e i
a i n o a n a ansiona esittää ehdotuksen taiteellisuuden. Täytynee myöntää, että palkintosijan perustelu selostetussa ympäristössä vaikuttaa miltei hupaiselta, Sana taiteellinen esiintyy siinä niin painavan kriitillisessä yhteydessä, että se ei voi vaikuttaa muuta kuin tyhjältä sanalta. Olisi ollut mielenkiintoista tietää positiivisten puolien olemassaolosta ilman tätä monesti mainittua peräti epäilyttävää sanaa. Jos jotakin teosta voidaan puolustaa v a i n taiteellisuudella, sitä ei puolusteta millään. Käsitykseni mukaan olisi hyvä jos taiteentuntijat ja -arvostelijat ottaisivat huomioon, että ani harvat suomen kielen käyttäjät kykenevät sisällyttämään tähän sanaan kaikkea sitä, mitä taideväki siihen kenties sisällyttää tai ainakin haluaa sisällyttää. Olisi parannus, jos sana taiteellinen esiintyisi heidän tekstissään harvemmin ja taiteen tuotteita luonnehdittaisiin selkeämmillä jotakin sanovilla ilmauksilla.

Huolestunut perheenisä


Olen jättänyt kirjoitusten luettelosta pois monia päivänkohtaisia aiheita koskettelevia kirjoituksia, mutta tämän olen liittänyt mukaan, koska nyt jo voidaan kertoa, miten Aarni Penttiläkin puuttui siihen keskusteluun, jonka ansiosta Mannerheimin ratsastajanpatsaan suunnittelukilpailu uusittiin. Kaikki, jotka muistavat tuon ajan, tietävät, että tämänsisältöinen kirjoitus oli kätkettävä nimimerkin taakse. Valittu nimimerkki oli silloin yleisönosastoissa paljon käytetty, mutta meillä huvittavana pidetty. Valitsimme sen yksimielisesti isän kirjoitukseen, varmasti piilottamaan todellisen kirjoittajan, jota oli ankarasti kielletty paljastamasta. Opiskelin silloin ensimmäistä vuottani teknillisessä korkeakoulussa, missä piirustuksen opettajana oli Unto Pusa. Jouduin kuuntelemaan, kun Pusa tunnilla kädessään olevasta pienestä sanomalehtileikkeestä luki ääneen palasia tästä isäni kirjoituksesta esimerkkinä ”parhaasta mitä taiteellisuudesta on kirjoitettu”. Olisin ehkä saanut paremman arvosanan jos olisin uskaltanut paljastaa, kuinka läheltä tunsin kirjoittajan, mutta sitä en tehnyt. Sen sijaan ratsastajanpatsaan suunnittelukilpailu uusittiin.

M.Plä