Virittäjä 1/1971.

Summary in English

N. Chomskyn edustaman transformaatioteorian
ns. pinta- ja syvärakenteista.

Kun Paavo Ravila Virittäjässä 1963 kuvasi (ja arvosteli) ns. transformaatioteoriaa, hän ennusti (s. 1), että se saa lähiaikoina paitsi Yhdysvalloissa myös muualla maailmassa lisääntyvää huomiota osakseen. Ennustuksessaan hän osui hyvin oikeaan. Generatiivis-transformationalistisella kielentutkimuksella on viime vuosina ollut runsaasti harrastajia jotakuinkin kaikkialla maailmassa (Saksa,¹ Ruotsi ja Suomi ovat ehkä hitaimmin mukautuneet tähän muotivirtaukseen). Tällä hetkellä ei generatiivisen kieliopin ja transformaatioteorian tulevaisuus näytä aivan yhtä valoisalta (ainakaan siinä tapauksessa, etteivät sen opit ja opetukset kehity nykyisestään). Transformationalistien osakseen saama huomio on kenties jo saavuttanut lakipisteensä. Sen harjoittajat ovat jakautuneet kahteen leiriin, joiden kesken on hienoista kilpailua (Noam Chomskyn ja teorian vanhemman version kannattajia sanotaan leksikalisteiksi ja sen arvostelijoita transformationalisteiksi. Myös suoranaista kritiikkiä esiintyy yhä enemmän ja enemmän. Enpä olisi osannut lainkaan odottaa, että esim. sellaisessa asiassa, kuin Chomskyn esittämissä kielitieteen historiaa koskevissa käsityksissä (»The Cartesian Linguistics», 1967, ym.) voitaisiin osoittaa karkeiksi leimattavia virheitä (ks. Hans Aarsleff »The History of Linguistics and Professor Chomsky», Language 1970 s. 570 ja seur. : Aarsleff sanoo mm. »Chomsky's version of history is the product of serious deficiences in knowledge and research, and is an obstacle to the creation of a true and significant history of linguistics»). Arvostelu on kohdistunut kuitenkin myös olennaisempiin seikkoihin. Kriittisesti suhtautuvista mainitsen erityisesti E. M. Uhlenbeckin (»An Appraisal of Transformational Theory», Lingua 12, 1963, »Some Further Remarks on Transformational Grammar», Lingua 17, 1967), nuoremman Robert A. Hallin, jonka teos »An Essay on Language» (1968) on aika jyrkästi torjuva, sekä Björn Collinderin, joka on lausunut mielipiteensä Noam Chomskyn edustamasta tutkimussuunnasta sellaisena kuin se esiintyy viimeksi mainitun pari vuotta sitten ilmestyneen teoksen »Language and

_______
¹Saksassa tätä puheenalaista suuntausta edustavaa tutkimusta on kuitenkin verraten paljon, niin kuin näkyy H. Krennin ja K. Müllnerin »Bibliographie zur Transformationsgrammatik» (1968, 262 s.) teoksesta.

Mind» (1968, ruotsinnos »Språket och människan» ilmestyi 1969) toiseen lukuun (kirjan ensimmäinen luku on lähinnä historiallinen ja kolmas, viimeinen, on prognostinen) tutkielmassa »Noam Chomsky und die generative Grammatik. Eine kritische Betrachtung» (Acta Societatis Linguisticae Upsaliensis, Nova series 2:l, 1970, 29 s.).² Tarkastelussaan Collinderkin päätyy tulokseen, joka ei ole mairitteleva generativismille. Hän lopettaa näet esityksensä sanoen mutkattomasti (s. 28), ettei niillä argumenteilla, joilla Chomsky koettaa tukea teoriaansa, ole mitään todistusvoimaa. Chomskyn kaikki esimerkit voidaan selittää toisin ja yksinkertaisella, luontevalla tavalla. Ns. syvästruktuurit, jotka Chomsky laatii esimerkeilleen, ovat mielivaltaisia, ja ne mutkikkaat operaatiot, joita käyttäen hän pääsee olettamastaan syvärakenteesta ns. pintarakenteeseen ovat väkinäisiä (»bei den Haaren herbeigezogen»).

Oppisanat pinta- ja syvärakenne esiintyvät transformationalistisessa kirjallisuudessa usein. Näytteenä niiden käyttelystä olkoon Chomskyn »Language and Mind» -teoksen toisen luvun ensimmäisen esimerkin A wise man is honest analyysi.

Chomskyn mukaan (s. 25) tämän lauseen ns. pintarakenne voidaan esitellä (»We might represent») mm. seuraavalla dendrogrammilla:

Samantapaisia kuvioita on lauseiden rakenteen havainnollistamiseksi käytetty monesti aikaisemminkin (Collinder viittaa F. Kernin teokseen »Zur Methodik des deutschen Unterrichts», 1883, ja Nat. Beckmanin ruotsin kielioppiin »Svensk språklära för den högre undervisningen», 1904 ja myöhemmin). Chomskyn oksistossa ei kuitenkaan puhuta mitään subjektista eikä predikaatista eikä muistakaan lauseenjäsenistä.

Esitetyn pintastruktuurin »takana», sen »perustana», »syvyydessä» on sitten asianomaisen lauseen ns. syvästruktuuri. Siitä sanotaan, että se on pintarakenteesta koko lailla poikkeava (s. 25: »The deep structure, however, will be rather different»). Se onkin odotettavissa, sillä jos erillisiä syvästruktuureja on olemassa, niin niiden tietenkin täytyy poiketa pintarakenteesta ollakseen jotakin muuta kuin pintastruktuuri. Esimerkkimme syvästruktuuri havainnollistetaan sekin puukuviolla. Kuvio on nyt seuraavanlainen:

_______
² Myös Terho Itkosen artikkeli »Ovatko äänteenmuutokset vähittäisiä vai harppauksellisia?», joka tuli julki Virittäjän viime numerossa (1970 s. 410—), on syytä tässä yhteydessä muistaa.

Niin kuin näkyy, syvästruktuurin kuvio poikkeaa edellisestä kuviosta siinä suhteessa, että sen nominilauseke jakautuu vielä uudeksi nomini- ja verbilausekkeeksi: »se [syvästruktuuri] erottaa siitä kompleksisesta ideasta, joka konstituoi pintarakenteen subjektin, perustana olevan väitteen, jonka subjekti on 'man' ja predikaatti [nyt nämä lauseenjäsenet kuitenkin ilmestyivät tekstiin!] 'be wise'. Tosiasiassa syvästruktuuri on [logiikan?] traditionaalisen käsityksen mukaan kahden julkituomattoman proposition systeemi; yhdessä ne ovat ilmaisemassa A wise man is honest lauseen merkityksen.»

S. 26 Chomsky selittää, että »tässä yksinkertaisessa esimerkissä» voimme muodostaa (»form») pintarakenteen A wise man is honest syvärakenteesta transformoiden, suorittamalla seuraavat operaatiot: 1) on merkittävä syvimmällä oleva »man» whlla (toimenpide valmistelee relatiivilauseen mukaantuloa), 2) sama »man» korvataan wholla, 3) pyyhitään pois who is ja 4) vaihdetaan wise ja man sanojen järjestys. Täten saavutetaan pintarakenne, »which can then be phonetically interpreted» (ehkä yksinkertaisesti sanoen: joka sitten voidaan l u k e a).

Mainitussa tutkielmassa Björn Collinder esittää tämän esimerkin johdosta mm. seuraavan. Ensinnäkin hän korostaa sitä, että a wise man subjektin pohjana tuskin voi olla mikään sellainen ilmaus kuin Man is wise, sillä olisihan käsittämätöntä, että A wise man is honest lauseen syvästruktuuriin voitaisiin sisällyttää sellainen ristiriitainen väite kuin mainittu Man is wise. Lähtölausehan näet edellyttää, että on olemassa myös ihmisiä, jotka eivät ole viisaita. Vaikkei olisi olemassa mitään muita seikkoja, jotka puhuvat attribuutti ynnä edussana -rakenteen johtoa vastaan, jo tämä seikka on osoituksena siitä, ettei esitetynlainen syvästruktuuri voi tulla lainkaan kysymykseen ainakaan tässä tapauksessa. Seuraava välivaihe, jossa esiintyy sanakonglomeraatti a man + man is wise on vailla mieltä. Samanlainen vaihe on A man wise is honest. Se vaihe, jossa (operaatioiden 1 ja 2 jälkeen) on relatiivilause, on tietysti järjellinen. Siitä sanotaan, että mainituilla operaatioilla johdetaan struktuuri, joka on A man who is wise is honest lauseen perustana. Juuri mainittu lause on »one possible realization of the underlying structure».

Kun Chomsky lausuu väitteensä ja mielipiteensä sillä tavalla kuin hän tähän lainatussa kohdassa (ja muuallakin) lausuu, hän epäilyksittä ansaitsee

saamansa murhaavan arvostelun. Sellaiset lauseet kuin esim. edellä siteerattu ensimmäiseksi suoritettavan operaation ohje on ilman muuta kaikin puolin mieletön. Sellaisia ei kielitieteellisessä kirjallisuudessa olisi lupa käyttää, ei edes popularisoivassa esityksessä, vielä vähemmän jonkinlaisessa uuteen kielitieteelliseen ajattelemistapaan johdattelevassa esityksessä. Suorastaan vaativana nousee vastattavaksi kysymys, mitä ne pinta- ja syvärakenteet ovat, joista pitkin matkaa avuttomasti puhutaan, tai onko näillä termeillä ylimalkaan mitään tarkoitetta. Jos dendrogrammit esim. ovat jotakin havainnollistamassa, niin tärkeätä on selvästi tietää mitä ne ovat havainnollistamassa.

Ensiksi muutama sana pintastruktuurista.³

Ainakin kahdenlainen käsitys siitä on tosiasiallinen. Edelle lainaamastani ensimmäisestä kuviosta on tehtävissä se päätelmä, että esimerkkilauseen A wise man is honest pintarakenne on havainnollistettavissa s:lla 5 olevalla piirroksella, piirros itsehän viivoineen ja erilaisine merkkeineen ei ole esimerkkilauseen pintastruktuuri. Pintastruktuuri on sitä mukaa siis eräs ominaisuus tai paremminkin ominaisuuskompleksi, joka kulloisellakin lauseella on (kysymyksessä olevassa tapauksessa esimerkkilauseella on mm. ominaisuus subjektillinen ja predikaatillinen; sama ominaisuus on lukemattomilla muillakin lauseilla). Esimerkkilauseemme kuuluu sellaiseen joukkoon, jonka kaikilla alkioilla on sama näkyvä asu (siis joukkoon {A wise man is honest}) ja sitä paitsi myös joukkoon, jonka alkioilla on se ja se kuvattavissa oleva struktuuri. Tätä joukkoa, tätä rakennetta ei voi sellaisenaan reaalistaa yhtä vähän kuin mitään muutakaan ominaisuutta. Mahdollista sen sijaan kyllä on mainita sellaisia lauseita, joilla on asianomainen struktuuri, ts. mainita erään määräjoukon alkioita. Alleviivaavasti huomautan uudelleen, että puheena olevassa kuviossa esiintyvät viivat samoin kuin kirjaimet S, NP ja VP eivät ole tämän rakenteen reaalistumia tai manifestoitumia tms. Niillä on oma struktuurinsa, joka on toisen-

_______
³ Lainaan tähän muutaman lauseen siitä määritelmästä, jonka »Encyclopaedia of Linguistics, Information and Control» (Oxford 1969) s.v. Surface structure (s. 707) esittää: »The surface structure of an item (say, a sentence) is a representation of it which matches relatively closely its manifestation in sound and writing ... Surface structure and surface grammar contrast with deep structure and deep grammar, which are concerned with meaning more than with superficial features of manifestation. ... deep structures are converted into surface structures by means of transformations». Kenties nämä sanat voitaisiin suomentaa seuraavasti: jonkin esiintymän (sanokaamme lauseen) pintarakenne on sen edustus, joka suhteellisen tarkoin täsmää sen ilmiasuun äänenä tai kirjoituksena ... Pintastruktuuri ja pintakielioppi ovat syvästruktuurin ja syväkieliopin vastakohtia. Viimeksi mainitut kohdistuvat merkitykseen enemmän kuin manifestaation pinnallisiin piirteisiin».
Lieneekö suomennos kuitenkaan hyvä? Missään tapauksessa se ei ole selvä, mutta miten on alkuperäisenkään laita?
Pintarakenteesta on nyt luettavissa suomeksikin lyhyt selvitys Auli Hakulisen ja Jussi Ojasen »Kielitieteen ja fonetiikan terminologia» teoksesta (1970): » 1) se lauseen rakenne, joka on havaittavissa ja kuvattavissa yksinkertaisen rakennekieliopin avulla, ilman että elementtien välisiä syvempiä suhteita otetaan huomioon ... 2) transformaatiokieliopissa se syntaktisen komponentin osa, johon päädytään syvärakenteesta transformaatiosääntöjen avulla ja josta fonologisen komponentin sääntöjen avulla päädytään lopulliseen foneettiseen tulkintaan.»

lainen kuin esimerkkilauseen struktuuri. Tällainen siis on pintastruktuuritermin toinen tarkoite.

Se tapa, jolla termiä pintastruktuuri käytellään, antaa kuitenkin helposti aihetta myös muunlaiseen käsitykseen. Toisenlaista käsitystä kuvastanee esim. väite, että syvärakenteista johdetaan transformaatioiden avulla »erilaisia pintailmauksia eli konkreettisia lauseita» (Äidinkielen Opettajain Liiton vuosikirja XVII s. 127). Tai Chomskyn tekstissä pysyäksemme: s. 32 hän sanoo: »Recall that the syntactic rules of the language generate an infinite set of surface structures, each of which is a labeled bracketing of a string of minimal elements, such as 2, in which we may take the minimal elements to be the items a, wise, man, is, honest.» Ts. tarjolla on myös se käsitys, että pintastruktuurit ovat kulloinkin esillä olevia konkreettisia (esim. näkyviä, painomustetta olevia) lauseita. Tällaisiksi käsitetyistä pintarakenteista voidaan sanoa, esim. että ne on painettu kursiivilla tai että ne alkavat isolla alkukirjaimella tai että ne usein ymmärretään (silloin nimittäin kun ne ymmärretään) sillä ja sillä näiden lauseiden struktuuriin olennaisesti vaikuttavalla tavalla tai että niillä on sellaisia ja sellaisia strukturaalisia piirteitä kuten viisisanaisuus sekä äsken mainittu subjektillisuus ja predikaatillisuus, ts. yleisiä ominaisuuksia, joita on samanlaisilla (ja tietysti myös samoilla) lauseilla. Tällaista ei voida edellisellä tavalla käsitettävistä pintastruktuureista sanoa. Viimeksi mainituissahan ei ole painomustetta, niiden osia ei voi panna sulkeisiin, ne eivät näy, niissä ei ole sen paremmin isoja kuin pieniäkään kirjaimia eikä edes havaittavia sanoja eikä niitä lainkaan voi ymmärtää. Tässä nyt puheeksi otetulla tavalla Collinderkin — ja varmaan hyvin monet muut — on asian ymmärtänyt (s. 4 hän kirjoittaa: »Die im wirklichen Sprachgebrauch vorkommenden Sätze sind nach Chomskys Terminologie Oberflächenstrukturen»). Kuvattu käsitys vastaa koko lailla rakenne-sanan kielitieteessä tavanomaista käytäntöäkin (esim. »partisiippirakenne on yleensä korvattavissa että-lauseella»). Pintastruktuurilla siis ymmärretään myös sellaisia puhunnassa esiintyviä reaalisia lauseita, joilla on, niin kuin lauseilla välttämättä on, eräs rakenne, yleisiä strukturaalisia ominaisuuksia. Nyt ei siis ole kysymys pelkästään ja itse struktuurista. Kun Chomsky s. 25 puhuu lauseen pintarakenteesta, »kategorioiksi ja fraaseiksi organisoituneisuudesta, joka on välittömästi liittynyt fyysiseen signaaliin» (»the organization into categories and phrases that is directly associated with the physical signal»), hänen sanansa viitannevat tässä kohdassa juuri siihen, että puheena ovat muodosteet, joilla on semmoinen ja semmoinen struktuuri.

Mutta se että ns. pintarakenne vuoroin on se ja se struktuuri, ominaisuus, joka esiintyy kulloisessakin esimerkkilauseessa ja todennäköisesti lukuisissa muissa lauseissa ja jota on olemassa vain tämä ainoa kappale, ja vuoroin taas se lause (ynnä lisäksi muut samaan joukkoon kuuluvat reaaliset lauseet), jolla

on omat strukturaaliset piirteensä, on kielen käytön epätarkkuutta, josta on aihetta muistuttaa. Että puhtaan struktuurin rinnalle on pyrkimässä tarkoite: lause, jolla on ne ja ne strukturaaliset ominaisuudet, on muuten hyvin ymmärrettävää, sillä struktuuri on meidän käsityksessämme aina jonkin struktuuri, jonkin muodosteen ominaisuus.

Tulemme sitten syvärakenteeseen.⁴

Muutamat seikat, jotka paljastuvat sen erilaisia esittelyjä tarkatessa, ovat kiistattoman selviä.

Selvä on, että sellaiset sanat kuin »underlying — perustana oleva», »syvällä — syvemmällä — syvinnä oleva» ja »takana oleva», jonkalaiset ovat transformationalistisessa kielenkäytössä yleisiä, ovat kuvakieltä; näin on asian laita siitä yksinkertaisesta ja järkkymättömästä syystä, että kirjoituskielen takaa tai alta ei millään keinoin, ei mikroskoopillakaan löydä mitään, jolla olisi kielitieteellistä merkitystä. Vastaavalla tavalla on äännöskielen laita. Tarkinkaan fysikaalinen tutkimus ei paljasta mitään äänivärähdysten todellisuuden takaa tai alta. On olemassa vain kulloinkin esillä oleva lause (tai muunlainen ilmaus) syntymisineen ja vaikutuksineen, lause, jonkalaisia ja jonka tapaisia (kirjoitustaitoinen) homo loquens voi, niin kauan kuin elää, tuottaa lisääkin.

Ilman muuta on hylättävä mielettömänä se käsitys, josta Archibald A. Hill kertoo artikkelissaan »The Hypothesis of Deep Structure» (Studia Linguistica 1970) sanoessaan, että on sellaisiakin, jotka pitävät syvästruktuureina niitä viivoja, joita on transformationalistien dendrogrammeissa. On mahdollista että transformationalistien kielenkäyttö on voinut antaa semmoisiinkin luuloihin aihetta.

Chomsky sanoo itse mts. 54 (alaviitta 10), että erilaisia väärinkäsityksiä on syntynyt hänen »löyhän ja epätäsmällisen» sanontansa ansiosta. »Korostan että kun puhun lauseesta toisesta lauseesta transformoimalla johdettuna, puhun löyhästi ja epätäsmällisesti.» »What I should say is that the structure associated with the first sentence is derived from the structure underlying the second. Thus, in the case now being discussed, it is the surface structure of 10 [»I know a taller man than Bill»] that is derived [siihen on pystytty ilman lau-

_______
⁴ Senkin sanakirjamainen määrittely on edellä mainitussa kielitieteen ensyklopediassa (s.v. Deep structure s. 652). Se kuuluu: »The deep structure of an item (say, a sentence) is a representation of it which shows its semantic relations more directly than its surface structure does, and which takes the form of a structural description — in particular, of a generalized phrase-marker. Deep grammar is the study and description of those aspects of linguistic form (2) which are most directly relevant to meaning. In a transformational generative grammar, a deep structure is related to a surface structure by a set of transformations.»

Hakulisen ja Ojasen sanasto puolestaan sanoo: »(N. Chomsky) transformaatiokieliopin peruskomponentin tai syntaktisen komponentin syvän osan generoima analysoitavan lauseen abstraktinen rakenne, joka määrää lauseen semanttisen tulkinnan».

setta], on one analysis, from the abstract⁵ structure which, were it to undergo a different transformational development, would be converted into the surface structure of 11 [»I know a taller man than Bill does»]. That sentences are not derived from other sentences [sen voisi ymmärtää, että jokin lause muunnetaan toiseksi, mutta semmoinenpa ei siis olekaan tässä yhteydessä oikea käsitys], but rather from the structure underlying them, has been explicitly assumed since the earliest work in transformational generative grammar about fifteen years ago, but informal statements such those in the text here have misled many readers and have led to a good deal of confusion in the literature».

Selvältä näyttää edelleen, että ne merkinnät (dendrogrammit, sulkeita käyttävät lauseet, lisämerkinnät), joita syvärakenteita käsiteltäessä käytetään, eivät itse ole syvärakenteita. »Transformointihistorioissa» ym. esiintyvät lauseet, niin monta kuin niitä on, ovat kaikki pintastruktuureja, kylläkin tavallisesti jossain kohdassa toisenlaisia kuin lähtölauseet, mutta siitä huolimatta pintastruktuureja (siis näkyviä — tavallisesti on kysymys kirjoskielestä — lauseita, joilla on jokin struktuuri). Niiden tehtävänä on näyttää jotakin, ne osoittavat lauseen »semanttiset suhteet välittömämmin kuin pintarakenne osoittaa ja pukeutuvat strukturaalisen deskription muotoon» (? = struktuurin deskription; huomautettakoon tässä yhteydessä, että kuvaus on kielen ollessa kysymyksessä aina sanoja tai muita merkkejä käyttävää).

Se mitä kirjos- ja äännöskielen ainesten yhteydessä todellisuudessa useasti esiintyy ja jolla eittämättä on paljon tekemistä näkyvän ja kuuluvan kielen kanssa (niihin kuitenkaan suoranaisesti sisältymättä) on: (jos on kirjoskielestä

_______
⁵ Sana abstraktinen esiintyy muuten »Language and Mind» -teoksen sivuilla kovin usein ja monesti mielestäni liian väljästi ja epämääräisesti käytettynä. Chomskyn mukaan on esim. olemassa abstraktinen paino (s. 37: »an abstract stress that protects the vowel from reduction»), jopa s. 53 mainitaan abstraktinen aivotoimintakin. Tähän usein vastaan tulevaan sanaan töksähtäessä palaa mieleen pikkumies, joka opettajan kysyessä esimerkkiä abstraktisista olioista, vastasi: »Opettajan keuhkot».

Tässä yhteydessä huomautettakoon, että samanlainen sana, jonka ahkera ja maallikonomainen käyttely herättää melkein kiusallista huomiota, on sana ääretön. Vaikka koko ihmiskunta ei tekisi muuta kuin tuottaisi oikeita lauseita, niin se ei koko olemassaolonsa aikana saisi kokoon muuta kuin äärellisen määrän niitä. Äärettömästä puhuminen lauseiden generoinnin yhteydessä on sen vuoksi — siinäkin tapauksessa, että tarkoitettaisiin potentiaalista ääretöntä — lähinnä stilististä keikailua. Tekisi mieleni lainata tähän Suomen Kieliopistani § 370 »Lauseopin tehtävä», jossa havaittavien sanasarjojen luvuton (ei ääretön) joukko mainitaan hallituksi niiden rakenteen esityksen avulla. En varmastikaan ole ensimmäinen, joka on edustanut tällaista kantaa.

Äärettömästä puhumiseen verrattavaa kaikua matematiikasta, on väite, ettei ole olemassa pisintä lausetta. Aina näet voitaisiin lauseeseen lisätä jotakin, niin ettei seinä lainkaan tule vastaan. Yhtä hyvin voitaisiin jonkinlaisena syvällisenä viisautena sanoa, ettei ole olemassa suurinta rakennusta, sillä arvatenkin myös rakennuksiin olisi mahdollista lisätä jotakin viereen, yläpuolelle, alapuolelle. Kun kielitiede (toisin kuin matematiikka) on empiirinen tiede, on tietysti olemassa pisin lause (kuten maailman suurin rakennuskin). Miten pitkiä lauseet esim. suomessa ovat, on mielenkiintoinen ja selvittelyn arvoinen tehtävä, mutta tutkimuksen tuloksena on, ettei lauseen jatkamisessa mennä kovinkaan pitkälle.

kysymys) kirjoittaminen (psyykkisine aktiviteetteineen) sekä äänetön lukeminen (joka käsittää myös luetun ymmärtämisen) ja (jos on kysymys äännöskielestä) ääneen lukeminen, puhuminen (jota edeltää ja myötäilee lingvaalinen psyykkinen tapahtumasarja), kuunteleminen (ynnä siihen liittyvä puhunnan tajuaminen) sekä kaikista kielenkäyttöä saattelevista psyykkisistä tapahtumista ehkä kaikkein tärkeinnä se monologinen äänetön puhunta, jonka olemassaolosta melkein kaikilla on omakohtaista kokemusta.

Viimeksimainittua, hiukan syrjään jäänyttä ilmiötä, nimitän tässä käyttäen hyväksi Uuno Saarnion psykeemi-termiä (ks. Untersuchungen zur symbolischen Logik, Helsinki 1935, s. 32) psykeemikieleksi (nimitys rinnastuu äännös- ja kirjoskieli -nimityksiin). Edellä mainitsemassani artikkelissa A. A. Hill viljelee vähän epämääräisempää ja laajemmin käsitettävissä olevaa nimitystä puhuen sisäisestä symbolisesta aktiviteetista (»internal symbolic activity»). Mentaalinen kieli ja sen tähdellisyys puhunnalle ja kirjoitetulle kielelle on kyllä ollut kauan tiedossa, 1300-luvulla siitä puhui Vilhelm Okkamilainen ja ennen häntä jo Aristoteles, mutta se on ollut tutkimukselle verraten vieras. Kysymys on kuitenkin siis vanhasta tuttavasta, kielen kolmannesta päälajista, monologisesta kielestä, jolla psykofyysisen rakenteemme ansiosta on kyky tarpeen tullen purkautua kirjos- tai äännöskieleksi. Psykeemikieli, sisäisen symbolisen aktiviteetin koettavin osa, käsittää myös ymmärtämisen, elämykset, joita sanotaan toisella nimellä merkityselämyksiksi (ja joista esim. sanakirja synonyymeja, selityksiä, kuvia yms. keinoja käyttäen koettaa antaa jonkinlaista käsitystä).

Kun käytetään kuvakieltä, voitaisiin jonkinmoisella oikeudella nimittää k a i k k i e n äsken mainittujen kielenkäyttöön liittyvien ilmiöiden psyykkistä osaa ja psykeemikieltä suorastaan kokonaan syvällä taikka perustana olevaksi toiminnoksi. Ei ole mahdotonta puhua kunkin syvärakenteestakaan, sillä puhunnalla epäilemättä on psyykkisiä rakenneominaisuuksia (vieläpä eri kielille, jopa eri murteillekin ominaisia), samoin on kuuntelemisen laita ja myös kirjoittamisella ja lukemisella niilläkin on selvittämisen arvoisia ominaisuuksia, vaikka niiden välitön kielitieteellinen merkitys on pienempi kuin muiden tässä puheena olevien toimintojen. Psykeemikieli, jonka asemaa alleviivasin, sekä kirjos- ja äännöskieli ovat ilmeisesti suuressa määrin keskenään isomorfisia, ts. näiden kielimuotojen rakenteen kesken on pitkälle menevää vastaavuutta (vaikka ne fyysisesti ovatkin kokonaan erilaisia). Kaikki tämä sisäinen aktiviteetti, joka liittyy kielenkäyttöön, on vain osa kieltä osaavan ihmisen psyykkisestä tapahtumisesta, mutta varmaankin olennaisesti riippuvaista mm. puhujan ja kuuntelijan, lukijan ja kirjoittajan ympäristön jäsentymisestä, hänen käsittämistavastaan, hänen tuntemuksistaan ja hänen ajattelustaan.

Generatiivis-transformationalistisen teorian tuntemat syvärakenteet on tarkoitettu löydettäviksi lauseiden merkityksestä, miten viimeksi mainittu nyt

sitten lieneekään ymmärretty. Chomsky puhuukin mielellään, toisin kuin hänen antimentalistiset edeltäjänsä, »mentaalisista operaatioista, joilla on hyvin abstraktinen luonne» (s. 53) ja jotka kohdistetaan »to representations that are quite remote from the physical signal». Edellä mainittu kielitieteellinen ensyklopedia puhuu semanttisista relaatioista mainiten erikseen myös merkityksen. Jopa Chomskylla näyttää olevan se käsitys, että hänen teorioinnillaan on melkoinen merkitys psykologialle (s. 24 sanotaan suorastaan, että »Linguistics, so characterized, is simply the subfield of psychology that deals with these aspects of mind»), ja eräs hänen lämmin kannattajansa, Göteborgin yliopiston professori Alvar Ellegård kirjoitti tässä taannoin Dagens Nyheteriin (11/4 1970) artikkelin »Språket som själens spegel», jossa hän katsoo, että »Aivojemme (tai organismimme tai miksei sielumme?) ohjelmointia me nyt ensimmäistä kertaa alamme pystyä tutkimaan kokonaan uusin metodein: nykyaikaisen kielentutkimuksen keinoin. On pitkä tie kuljettavana. Mutta Chomskyn ansiosta voimme nyt ainakin erottaa erään tien». Niin houkuttelevia näköaloja kuin tässä vilautellaankin, minusta näyttää jokseenkin varmalta, ettei ainakaan psykeemikieli tarjoa tosiasiallisia esimerkkejä lauseiden syvärakenteista ja niiden »transformointihistoriasta», jonkinlaisista välivaiheista transformoinnissa. Psykeemikielen olemassaolo kyllä on epäilysten ulkopuolella, ja kun ei sisäisen symbolisen aktiviteetin vaiheittaisuuttakaan voi pitää lainkaan mahdottomana, on hyvin järkeen käypää, että psykeemien rakentumista yritetään tutkia. Kuvailun täytyy tietysti nojautua empiirisiin tosiasioihin tai niillä todennäköisiksi tehtyihin hypoteeseihin.

Kokonaan on heti torjuttava sellainen väite (edellä jo siteerattukin), että Chomskyn syvyysstruktuurien yhteydessä voisi olla kysymys mentaalisista operaatioista ja tapahtumista, jotka olisivat abstraktisia, vieläpä hyvin abstraktisia. Mentaaliset prosessit ovat näet reaalisia, ihan konkreettisia tapahtumia, ja abstraktisia ne ovat vain äskeisen pikkupojan tapaan ajatellen, ts. niitä ei toinen näe eikä muutenkaan koe.

Oman psykeemikielen huomiointi on jossain määrin mahdollista, samoin kuin päätelmien teko toisen sisäisestä symbolisesta aktiviteetista. Mm. virheet, puolinaisuudet ja silloin tällöin purkautumaan päässeet lipsahdukset sanovat jotakin, edelleen ovat synnynnäiset vajavuudet, uupumus, aivojen loukkaantumiset, lasten kielenoppiminen yms. tarjonneet materiaalia psykeemikielen ja siihen liittyvän ymmärtämisen tarkkailemiselle. Mutta pieninkään tosiasia ei liene viitannut siihen, että psykeemikielessä olisi esiintynyt joitakin syvärakenteiden tai niiden transformaatioiden edustajia tai vastineita. Peter W. Carey, Jacques Mehler ja Thomas G. Bever ovat äskettäin julkaisseet tutkielman »Judging the Veracity of Ambiguous Sentences» (Journal of Verbal Learning and Verbal Behavior 1970 s. 243—), jossa he ovat käsitelleet monimielisten lauseiden (transformationalistien paljon harrastamien lauseiden)

ymmärtämistä, mutta — vaikka he mainitsevat syvästruktuurin osoittaen siten tietävänsä siitä— he eivät huomatakseni ole kertaakaan panneet merkille sellaista, joka viittaisi ns. syvärakenteiden tapaisiin tosiasiallisiin psyykkisiin vastineilmiöihin. Jotta varmasti voisimme väittää, että se sisäisen symbolisen aktiviteetin tila, joka purkautuu lausumana tai grafeemisekvenssinä a wise man, edellyttää sellaista psyykkistä tilaa, joka purkautuisi lauseena Man is wise, ja seuraisi sitä, tarvitsemme todistuksia. Luulisikin, että sellaisia olisi olemassa, jos väite olisi paikkansapitävä. Luulisi näet, että esim. sisäisen puhunnan poikkeuksellinen hidastuminen voisi paljastaa tällaisen vaiheen. Sentapaisesta todistuksesta en ole kuullut mitään enkä pidä laisinkaan luultavana, että sellaista koskaan voidaan esittääkään. Vieläpä rohkenen epäillä, että jos aivomekanismi olisi väitettyä lajia, niin ei olisi ylimalkaan mahdollista, että puhuja voisi sanoa A wise man is honest. Miksi siitä näet ei yhtä lyytä tulisi A honest wise man? Siitä syystä arvatenkin, että puhunnan mekanismi ei ole väitettyä lajia. Puhujalla on hallussaan mahdollisuus kummankinlaisten lausumien muodostamiseen. Nämä kaksi erilaista mekanismia ovat kielen muinaishistorian varrella molemmat omaa tietään syntyneet ja tulleet opituiksi erillisinä ja erilaisina ilmauskeinoina jo varhain kunkin puhujan lapsuudessa.

Sen sijaan on kyllä varma, että psykeemikielen lauseilla on vaiheita, mutta ne ovat olennaisesti toisenlaisia kuin transformoinnin varrelle oletetut. Sanottava kyllä saattaa ikään kuin itää ja vähitellen kehkeytyä siihen asuun, jota asianomaisen puhujan henkisen tason ja hänen käyttämänsä kielimuodon kannalta voi pitää lopullisena ja purkautumisvalmiina. Sanottavalla on vaiheensa, mutta ne ovat p ä ä t ö s v a i h e e n t a v o i t t e l u a eivätkä minkään »transformointihistorian» läpikäyntiä. Esivaihe saattaa olla katkelmallinen, vain jotakin erityisen tärkeätä sanottavasta sisältävä, taikka kiireen tai pituutensa vuoksi sekava (esim. osia erilaisista psykeemilauseista purkava). Tämäntapaiset esivaiheiden purkautumat ovat varmaan itsekullekin tuttuja. Psykeemikielen lauseet ovat siis sikäli kuin niissä vaiheita voidaan todeta, ensimmältä vajanaisia ja sitten kehittyneempiä — päinvastoin kuin Chomskyn pintastruktuurit, lopputulokset, jotka hänen ilmoituksensa mukaan yleensä hyvin huonosti ilmaisevat sanottavan.⁶ Virittäjässä 1954 s. 233 Osmo Ikola viittaa eräiden lauseiden subjektin ja predikaatin inkongruenssin selittämiseksi esitettyyn seikkaan: predikaatin purkautumisen kohdalla puhuja ei vielä ole varma siitä, mitä sanottavaa ja miten paljon subjektiosaa on jäljellä, ja käyt-

_______
⁶ Tämä on sanottu parissakin paikassa. Mt. s. 30 sanotaan: »The misleading and inadequate character of surface structure becomes evident ——», s. 32: »It is clear, in short, that the surface structure is often misleading and uninformative——». Lainattuaan Chomskyn sanat: »One major problem is posed by the fact that the surface structure g e n e r a 11 y [harventamani] gives very little indication in itself of the meaning of the sentence» Collinder huomauttaa, että jokainen näkyvä sana voi ilman yhteyttään olla monimielinen, mutta että tahattomat väärinkäsitykset ovat sentään laajemmassa yhteydessä harvinaisia.

tää sen vuoksi yksikköä (tai oikeammin on oppinut kysymyksissä olevissa lauseissa käyttämään yksikköä). Tässä tulee esille osoitus psykeemikielen kehkeytymisenalaisuudesta ja purkautumaa seuraava vain summittaisesti ennakoiva muoto. Joskus lause voi jäädä kuulijan kannalta liiankin vajanaiseksi, koska sanoman vastaanottajalla ei aina ole tiedossaan kaikkea sitä, jonka sanoman lähettäjä tuntee ja pitää itsestään selvänä.

A. A. Hill mainitsee edellä siteeratussa tutkielmassaan erään englanninkielisen lauseen — se kuuluu: Jack and Jill went up to hill — ja sanoo, että sen takana »syvyydessä» on transformationalistien mukaan kaksi lausetta (Hill: »contains the two underlying sentences»): Jack went up to hill ja Jill w.u.t.h. Oma mielenkiintonsa on kokeilla, mihin vastaavanlainen syvästrukturointi johtaisi suomen kielen ollessa kysymyksessä.

Suomenkielinen esimerkkilause olkoon Matti ja Maija lähtivät maalle. Se on lyhenne, joka sisältää saman informaation kuin lausepari Matti lähti maalle ja Maija l.m., mutta sen verran on nähdäkseni varmaa, ettei ainakaan suomen psykeemikielessä ole mitään viittauksia siihen suuntaan, että esimerkkilauseen jossakin esivaiheessa olisi jotakin — olkoonpa vaikka kuinka epämääräistä — vastinetta mainituille kahdelle syvästruktuuria mukailevalle (ja tässä tapauksessa loogista rakennetta lähellä olevalle) lauseelle. Jos tarkoituksena on hyvin yksinkertaisia toteamuksia vaativalle tietokoneelle eritellen ilmoittaa, mitä alkuperäislauseemme merkitsee, mainittujen syvästruktuurien esittäminen kenties on paikallaan. Mutta tämä on tykkänään toinen asia kuin sen väittäminen, että eräät syvästruktuurit edeltävät psykeemikielessä tai jossain muualla lähtölausetta taikka sen rakennetta.

On kyllä hyvin todennäköistä, että nykysuomen kanta (Matti ja Maija l.m.) on myöhäsyntyinen ja että kaukaisessa muinaisuudessa juuri ilmaustyyppi Matti lähti maalle, Maija lähti maalle oli vallalla. Jos puhuisimme suomea yhä jurakkisamojedin tapaan (P. Pulkkinen mainitsee karjalan, lyydin, vepsän ja vatjan teksteistä muutamia samanlaisia esimerkkejä Virittäjässä 1966 s. 333), sanoisimme varmaan juuri siten (ehkä vielä lisäten: molemmat lähtivät maalle kuten M. A. Castrénin kielimestari, jonka sanoma kuuluu suomeksi käännettynä: Isäni kuoli, äitini kuoli, veljeni kuoli, kaikki kuolivat, Gramm. d. Samojed. Sprachen, 1854 s. 373; T. Lehtisalon kielenopas sanoi tavalla, jonka saksannos kuuluu: »Die Mutter ist vorhanden, das Weib des älteren Bruders ist vorhanden, der Vater ist vorhanden, der ältere Bruder ist vorhanden», Samojed. Volksdichtung s. 101). Tämmöinen enumerointirakenne on suomessa jo ammoin korvautunut toisenlaisella,⁷ ja on mitä todennäköisintä, että psykeemikielemme on tässä kohden muuttunut ja täysin omaksunut uuden tavan vie-

_______
⁷ Jurakkisamojedissakin vilahtaa joskus suomessa nyt vallitseva rakenne. Lehtisalolla on tekstijulkaisussaan s. 105 esimerkki, jonka hän saksantaa: », Harzriese und Einbeiss beginnen den Zauber-Alten zu verfolgen». Samojedissa ei vain ole mitään und-sanan vastinetta.

raantuen jokseenkin tyystin aikaisemmasta. Predikaatin monikollisuus (lähtivät), joka on varsin vanhaa lähtöä,⁸ käsittääkseni osoittaa aivan kädestä pitäen, että jotakin sanotaan juuri Matin ja Maijan muodostamasta useudesta ja että kauan sitten on täysin luovuttu tapahtuman eri osien luettelomaisesta esityksestä. Yhtä vähän kuin esim. Me lähdemme maalle, edellyttää mitään syvästruktuureja Minä l.m., sinä l.m., vaimoni l.m., lapsemme lähtevät m., yhtä vähän sellaiset tulevat kysymykseen lauseen Matti ja Maija lähtevät maalle suhteen. Ei ainakaan mikään tosiasia, mikään havainto viittaa siihen suuntaan.

Niin kauan kuin ei ole esitetty faktoja psykeemikielen lauseiden ja niihin liittyvien merkityselämysten kehkeytymisestä tavalla, joka on sopusoinnussa tehtyjen syvästruktuurioletusten kanssa, näitä rakenteita tai niiden mentaalisia vastineita on etsittävä muualta kuin psykeemikielestä, esim. ajattelusta. Mutta silloinkin on mahdollista lausua joitakin nimenomaisia väitteitä vasta sitten, kun voidaan nojautua eksakteihin havaintoihin. Pelkille kuvitelmille ei ole lupa rakentaa. Jos taasen tarkoituksena on suorittaa lauseiden loogisen muodon kuvaus, tulos yleensä on toisenlainen kuin generativistien esittämä (esim. kieliopillisesti samanlaisilla lauseilla Sokrates on viisas, Sokrates on Platonin opettaja ja Sokrates on vanhempi kuin Alkibiades on erilainen looginen muoto, ensimmäinen on yksipaikkainen predikaatio, toinen identiteetti, kolmas suhde; kieliopillisesti erilaiset ilmaukset viisas Sokrates ja Sokrates on viisas taas ovat loogiselta muodoltaan samanlaiset). Jos vihdoin syvästruktuureina esitetään merkityksen valaisemiseksi lähtölauseen parafraaseja, ei menettelyssä ole muuta vikaa kuin se, että parafrasointia ei harjoiteta parafrasointina.

Aivan erilaisista muodosteista on kysymys, jos pinta- ja syvärakenteet käsitetään siihen tapaan kuin eräs tunnettu generativisti Manfred Bierwisch artikkelissaan »Strukturalismus. Geschichte, Probleme und Methoden» pyrkii tekemään. Kun se »Kursbuch 5», jossa mainittu artikkeli on, kuitenkin on vuodelta 1966, Bierwischin mielenkiintoiset ajatukset saattavat jo olla vanhentuneita. Ne antavat silti aiheen erääseen käsittääkseni tärkeään toteamukseen.

S:lla 109 tällä kirjoittajalla on lause Der Teufel holt den Soldaten ja seuraavalla sivulla toinen lause Den Soldaten holt der Teufel. Näistä lauseista hän sanoo, että niiden ero on pinnallinen ja että niissä esiintyvien struktuurien lisäksi on konstruoitava yhteinen abstraktinen syvärakenne. Se on myöskin sivulauseversion (dass der Teufel den Soldaten holt) ja passiivilauseen Der Soldat wird vom Teufel geholt perustana. Niin ikään lauseella Man sah den Teufel den Soldaten holen on

_______
⁸ Lausun tässä sen olettamuksen, että monikollinen predikaatti on ensin esiintynyt sellaisissa lauseissa, joissa on ollut vain yksi, monikollinen subjekti (tyyppi: Linnut lentävät) Samaa lajia olevien olioiden useus on näet luultavasti ollut se useus, joka ensimmäiseksi erottui yhdestä ja joka oli helpompi käsittää kuin erilaisten olioiden useus. Sen vuoksi se ehkä sai aikaisemmin ilmauksensa predikaatissa Linnut lentävät -tyyppisissä lauseissa.

edellisiin verraten toisenlainen pintarakenne, mutta sama syvästruktuuri. Viimeksi mainitun dendrogrammi on seuraavan näköinen:

Sitten sanotaan: »Käsitys että luonnollisen kielen syntaktisen struktuurin perustana on abstraktinen muoto, joka on lähempänä loogisia suhteita kuin se, on useita vuosisatoja vanha ja ilmaistu eksplisiittisesti Port-Royalin Grammaire Générale et Raisonnéssa. Se tavataan uudelleen Wilhelm von Humboldtin s i s ä i s e n m u o d o n käsitteessä. Ainoastaan tällä abstraktisella struktuurilla on vaikutusta lauseiden merkitykseen; pintastruktuurin vaihteleva muoto ei vaikuta mitään semantiikkaan. Mutta se määrää (»legt fest») äännerakenteen tietyt ominaisuudet, taivutusmuodot, painotuksen ja lausemelodian.»

Kenties voisi ajatella, että sanotussa tavoiteltaisiin jotakin seuraavan tapaista.

Valitsen tulkintani lähtökohdaksi lyhyen kirjoskielisen lauseen, esim. lauseen Matkustan huomisaamuna. Sellainen lause voi esiintyä kirjoitettuna monta kertaa, miten monta kertaa halutaan. On näin ollen olemassa joukko {Matkustan huomisaamuna}. Kaikki havaittavat lauseet, jotka kuuluvat mainittuun joukkoon, ovat sellaisia, että niistä voi sanoa myöskin, että ne ovat sama lause. Joukkoon {Matkustan huomisaamuna} kuuluvien havaittavien lauseiden molemmat havaittavat sanat kuuluvat nekin omiin joukkoihinsa, ensimmäiset joukkoon {Matkustan 0t} eli matkustan 1t ja toiset joukkoon {huomisaamuna 0t} eli huomisaamuna 1t. Samoin kuin yksityisten samaan joukkoon luettujen havaittavien sanojen kesken on huojuntaa ja erilaisuutta, samoin on myös Matkustan huomisaamuna -lauseiden kesken. Täysin samanlaisia eivät mitkään niistä ole. Erilaisuuden täytyy kuitenkin ylittää tunnettavuuden raja, ennen kuin on pakko puhua eri lauseista. Myös havaittavaan lauseeseen liittyvän merkityksen melkoinen samanlaisuus on saman joukon alkiolauseille ominaista.

Suomessa näyttää samaksi tunnettavuus liikkuvan persegmentaalisten piirteiden puolesta varsin väljissä rajoissa (esim. intonaation tai painotuksen kulku, äänensävy ja sitä mukaa lauseen vakuuttavuus, siihen sisällytetty hämmästys, välinpitämättömyys, ironisuus yms. eivät siirrä lausetta toiseen joukkoon). Eräissä muissa kielissä ainakin intonaation karakteristinen vaihtuminen tekee lauseesta kysymyslauseen. Lauseet muistuttavat toisiaan yhä edelleen olematta kuitenkaan samoja. Ero on siis yhtä selvä kuin suomen Juna tulee jo ja Tuleeko

juna jo? -lauseiden kesken. Viimeksi mainittujen sanasto on sama ja ero lähtölauseeseen verraten lainalainen ja siis usein toistuva (samalla tavalla eroavat toisistaan esim. Lähden huomisaamuna ja Lähdenkö huomisaamuna, Ei ole aikaa ja Eikö o.a.? jne.). On sen vuoksi lähellä se ajatus, jonkalaista Bierwisch ylempänä edustaa, että lähtölause ja puheeksiotetun laiset kysymyslauseet kuuluisivat alkioina samaan joukkoon. Kuten lähden 1t (= sananmuoto lähden) ja lähdet 1t sananmuodot kuuluvat alkioina joukkoon lähteä 2t (ovat — kuten sanotaan — saman sanan muotoja) voisi ehkä ajatella, että lauseenmuodot Lähden huomisaamuna 1t ja Lähdenkö huomisaamuna?1t kuuluisivat samaan joukkoon lähteä huomisaamuna. Jos sanoisimme lähtölauseen edustavan lauseen nominatiivia, kenties voitaisiin sanoa Lähdenkö huomisaamuna? -lauseen edustavan saman lauseen rogatiivia. Edelleen voisi ajatella, että olisi olemassa sellainen lauseenmuoto, jota voisi sanoa lauseen nesessiiviksi (On lähdettävä huomisaamuna). Tätä sarjaa voisi jatkaa passiivilla (Huomisaamuna lähdetään) jne. Tällä tavalla siis syntyisi lause, »syvästruktuuri», joka taipuu ja joka näin olisi eräässä suhteessa verrattavissa sanoihin.

Bierwischin vihjaamaan ja tässä kommentoituun ajatteluun sisältyy kuitenkin virhe. Lauseen taivutuksesta täytyy luopua. Havaittavien lauseiden ja niiden joukkojen lisäksi on olemassa ainoastaan kaikkien lauseiden joukko, mutta se ei ole mikään lause. Kuten tiedämme kaikkien keskenään samanlaisten havaittavien sanojen joukko on sananmuoto, mutta se on astetta abstraktisempia muodosteita, nimittäin sanoja (onhan lähden 1t sana, lähdet 1t niin ikään sana, vieläpä sama sana). On kyllä mahdollista sanoa esim. että »Rehellisyys maan perii» on lause, mutta siinä ei väitetä mitään siitä joukosta, jonka alkio kukin Rehellisyys maan perii on. Tämä j o u k k o h a n ei ole lause, ainoastaan sen kaikki alkiot. On selvää, että mainitun sananlaskun edustama joukko ei ole kaikkien lauseiden joukossa alkion asemassa vaan se on ainoastaan yksi sen lukemattomista osajoukoista. Sanojen puolella sananmuodot ovat sanan alkioita eivätkä sanan osajoukkoja. Sananlaskumme edustama joukko on käsitteiden hierarkiassa samalla tasolla kuin kaikkien keskenään samanlaisten lauseiden joukko eikä alemmalla tasolla kuten sananmuoto on sanaan verraten. On sitovasti siis osoitettavissa, ettei ole sellaista abstraktista muodostetta kuin se, jota Bierwisch on ajatellut syvärakenteeksi.

Kokonaan toinen asia on jälleen se, että on olemassa operaatioita, joita hyvin voisi nimittää transformaatioiksi ja joita kielentutkimus ja varsinkin kieliopin kirjoitus ilmeisesti voisi käyttää etua saaden paljon enemmän kuin tähän asti. Tällöin ei kuitenkaan ole lainkaan kysymys sellaisesta transformoinnista, joka kohdistuisi johonkin syvällä olevaan ja jonka tarkoituksena olisi pintarakenteen johtaminen syvärakenteesta. Kysymys ei myöskään ole operaatiosta, joka olisi ennen transformaatioteoriaa ollut täysin tuntematon.

Suomen kielioppi on vanhastaan puhunut mm. ns. lauseenvastikkeista, nominativus ja partitivus absolutuksesta, partisiippirakenteesta, agenttirakenteesta jne. Kuulin käen kukkuvan on suomen kieliopissa säännöllisesti rinnastettu sellaiseen lauseeseen kuin Kuulin, että käki kukkuu (~ kukkui). Mainitut kaksi tosiasiallista lausetta, joiden ja joidenlaisten rakennetta on mahdollista kuvata ja yksityiskohtaisesti vertailla, merkitsevät koko lailla samaa. Mitään aihetta ei kuitenkaan ole sanoa esim. jälkimmäistä syvästruktuuriksi ja edellistä pintastruktuuriksi, joka on saatu jälkimmäistä transformoimalla, taikka päinvastoin. Mutta näiden kahden lauseen suhde on niin lainalainen, että silti on mahdollista puhua transformoinnista. Edellinen lause on näet muunnettavissa jälkimmäiseksi tai päinvastoin samanlaisia sääntöjä noudattaen kuin esim. lauseet Tiesin äitini tulevan ja Tiesin, että äitini tulee ynnä monen monet vastaavanlaiset lauseet. Tämmöiset lauseet ovat toistensa säännönmukaisia m u u n n o s l a u s e i t a ja niiden kesken ja niidenlaisten kesken vallitsee  m u u n n o s-  e l i   t r a n s f o r -   m a a t i o s u h d e. Mm. tällaisen transformoinnin ja sen rajoitusten (jokainen että-lause ei näet ole korvattavissa partisiippirakenteella eikä jokainen partisiippirakenne että- lauseella) kuvaileminen on vanhastaan käsitetty kieliopin tehtäväksi tosin käyttämättä termejä transformointi ja transformaatiosuhde. Nämä oppisanat olisivat kuitenkin hyvin paikallaan. Niiden tarkoittamilla operaatioilla ei ole käyttöä vain esimerkkitapauksessamme eikä ainoastaan muissa edellä mainituissa ns. lauseenvastikepareissa, vaan runsaasti muulloinkin.

Transformoinnin ei tarvitse olla pelkästään sellainen muuntelu, jonka tuloksena on muunnoslause, joka merkitsee samaa tai ainakin jokseenkin samaa kuin lähtölause, transformandi. Aina ei siis ole kysymyksessä synonyymisubstituutio, synonyymitransformaatio kuten äskeistä lajia olevissa tapauksissa taikka esim. silloin kun attribuutti korvataan relatiivilauseella taikka relatiivilause attribuutilla (punainen ruusu — ruusu, joka on punainen) taikka silloin kun muunnossuhteessa ovat essiivimääritteet ja sivulauseet (Koulupoikana nuha tarttui häneen ihan tavantakaa — Kun hän oli koulupoika, n.t.h.i. t. / Huttus- Tapani otti muijan vielä vanhana — Huttus- Tapani o.m.v., kun oli vanha) taikka essiivitäydennys ja rinnastuva päälause (Isä lähti kaupunkiin iloisena — Isä l.k. ja oli iloinen). ⁹ Transformointi voi myös olla sellainen, että muunnossuhteessa olevat lauseet ovat merkitykseltään erilaiset. Jos tällaiset lauseparit ovat rakenteeltaan samanlaiset, vaihdetut ilmaukset ovat keskenään suhteessa muuhun lauseeseen isonyy-

_______
⁹ Paavo Ravila mainitsee teoksessaan »Totuus ja metodi» (1967) s. 154 L. S. Stebbingin sanovan »tunnetussa logiikkaa käsittelevässä teoksessaan, että lauseiden transformaatioksi voidaan kutsua sitä menetelmää, jolla saman kielen piirissä lause käännetään toiseksi ilman että varsinainen merkityssisällys muuttuu». Myöskin R. Tuomikoski mainitsee Virittäjässä 1969 s. 199 saman menettelyn: »Transformaatioiden käyttö sinänsä on lauseopissa hyödyllinen apuneuvo, jolla voi valaista ilmauksen rakennetta vertaamalla sitä samansisältöiseen ja samoja sanoja käsittävään, mutta rakenteeltaan erilaiseen ilmaukseen.»

mejä (ts. suhteessaan johonkin kolmanteen ilmaukseen syntaktisesti samanlaisia), esim. Koira haukkuu minua lauseen subjekti voidaan vaihtaa; sen paikalle voidaan sijoittaa mm. Päätoimittaja (h.m.) tai Naapurini (h.m.) jne. Transformaatio saattaa vihdoin olla myös sellainen, että merkityksen erilaisuuden lisäksi uudella lauseella on rakennekin lainalaisesti erilainen. Tähän lajiin kuuluvat mm. sellaiset transformaatioparit, joista toinen parikki on aktiivinen, toinen passiivinen (tyyppejä: Monet luulevat — Luullaan, Lehmä lypsää hyvin — Lehmä lypsetään hyvin, Kyllä sen nyt tietää — Kyllä se nyt tiedetään, Saan suuren lainan — Suuri laina saadaan; lainkaan ei käy: Sataa —*Sadetaan); toteavan lauseen muunnosparikki voi olla kysyvä lause (Tänään menemme teatteriin - mm. Tänäänkö menemme teatteriin?) taikka tahtomuslause (Menet pois tieltä — Mene pois tieltä!) ja päinvastoin; jonkin myöntölauseen muunnosparikkina voi olla kieltolause ja päinvastoin (esim. Tule jo! — Älä tule vielä! tai Tulen jo — En tule vielä; tästä muunnosparikkien suhteestahan suomen kieliopissa on paljon sanottavaa, sillä muunnos koskee monesti useita kohtia), edelleen oratio directa — oratio obliqua välimuotoineen ja referaatti yleensäkin; lauseet, joiden subjekti on totaalinen — lauseet, joiden subjekti on partiaalinen; lauseet, joiden objekti on totaalinen — lauseet, joiden objekti on partiaalinen; lauseet, joiden predikatiivi on totaalinen — lauseet, joiden predikatiivi on partiaalinen; lauseet, jotka ovat ympäristöstään irrallaan — lauseet, jotka liittyvät edelliseen tai seuraavaan (tai molempiin); yksisaneiset lauseet — monisaneiset lauseet; paljaat lauseet — eri tavoin kasvaneet lauseet; täydelliset lauseet — elliptiset tai brakylogiset lauseet; tehottamattomat lauseet — eri tavoin sanottavaa tehottavat lauseet; kohteliaat lauseet — erityistä kohteliaisuutta vailla olevat lauseet; vailla erityistä tyylisävyä olevat lauseet — eri tavoin tyylitellyt lauseet, jne.

Luetteloni ei ole täydellinen, mutta jo siitä käynee riittävästi ilmi, että kysymyksessä on olennainen lohko lauseoppiamme. Paavo Ravila ilmaisee edellä mainitussa kirjoituksessaan sen käsityksen, että transformointi suunnilleen sellaisena kuin tässä olen viimeksi esittänyt, peittäisi syntaksista vain pienen osan. Sanotun valossa tilanne kuitenkin näyttää jonkin verran toisenlaiselta. On kysymys metodista, jota hyväksi käyttäen lienee mahdollista valaista syntaksin enimpiä lohkoja.

Ohimennen kiinnitän huomiota vielä siihen, että transformointia voidaan suorittaa myös eri kielten kesken. Tällöin sen tarkoitus tavallisesti on toinen kuin saman kielen piirissä suoritetun muuntelun. Toisen kielen lauseesta lähtien se opettaa muodostamaan toista kieltä olevan lauseen (muunnossäännöt ovat siis tällöin käännössääntöjä) taikka sitten se pyrkii selittämään toista kieltä huonosti osaavalle tämän huonosti osatun kielen rakennetta (hyvin orjallisella käännöksellä voidaan antaa käsitystä esim. samojedin lauseenmuodostuksesta) .

On mielenkiintoista, että Chomsky siinä s. 54 olevassa alaviitassa, josta alumpana siteerasin suurimman osan, sanoo vähän happamentuntuisesti vielä, että sekaannuksiin on antanut aihetta paitsi hänen oma »löyhä ja epätäsmällinen» kielenkäyttönsä myös se, että Zellig Harris, Henry Hiz ym. ovat esittäneet transformoinnista sen käsityksen, että se kohdistuu lauseisiin eikä struktuureihin (Harrisista ks. Ravilan siteerattua kirjoitusta). Tämä menettely on Chomskyn mukaan virheellinen ja tuomittava. Edellä olen esittänyt näkökohtia sen puolesta, että sellainen muuntelu olisi varsin hyvin perusteltavissa. Se on mielestäni mitä hedelmällisin metodi eri kielten syntaksin valaisemiseksi.¹⁰

Back to Top

On the so-called surface and deep structure in the transformational theory espoused by N. Chomsky

Aarni Penttilä

After a reference to the manifold criticism the theory of generative grammar has received (E. M. Uhlenbeck, Robert A. Hall Jr., Björn Collinder, H. Aarsleff, T. Itkonen etc.) the writer concentrates on the inprecision characteristic of the terms 'deep' and 'surface structure' (criticising them primarily on the basis of chapter 2 of Chomsky's book Language and Mind).

The term 'surface structure' appears with at least two different meanings. Initially it signifies the structure of the concrete sentence in question. For example the surface structure of the sentence »A wise man is honest» includes a group of general characteristics; it has a subject, a predicate, five words, etc. Because these characteristics, which together form the structure of the sentence, are general, they may be considered as being characteristic of several sentences — of all sentences similar to (or of course identical with) the original sentence. This structure, a set, cannot be manifested any more than can any other characteristic. It is, on the other hand, possible to quote actual sentences sharing this structure therewith being elements of the set in question. It is clear that insofar as this listing of elements is called the »derivative» structure of a sentence or the »interpretation» of a structure, several different sentences could be derived from every structure; not by any means only the original sentence. It is additionally clear that the lines and letters (S, NP, VP) of the tree-diagrams are neither realised nor manifested by this structure. They merely illustrate it to some degree.

The manner in which the term 'surface structure' is used suggests, however, an alternative interpretation, i.e. that surface structures are the actual sentences under consideration. It may be said of these sentences that they are, for example, printed in italics and consist of printer's ink, or that they are usually understood (insofar as they are understood) in a certain way which in turn has a significant influence on their structure, or that they contain certain structural features such as their having five words, a subject, and a predicate as just mentioned. It is understandable that parallel to the pure structure there exists a referent; a sentence with certain structural features since structure is in our opinion always the structure of something, the characteristic of some formation. But such duality of meaning is not permissible.

We come then to deep structure and its transformation. It is clear that the lines and other marks appearing in the writings of the transformationalists are not a part of the deep structure. This does not, however, help us advance very far; neither does the knowledge that deep structures are abstract. The last-mentioned word is used quite freely in the book Language and Mind (the author posits the existence of abstract stress and the activity of the brain may also be abstract!) A better characterisation of the deep structure is included in the statement that they have something to do with mental processes and semantic features.

In connection with (but without being directly included in) language realized as speech or writing exceedingly complex psychic activity occurs: writing (with its direct psychic activities), silent reading (with its direct psychic activities) and (in conjunction with language realised as writing), reading aloud, speaking (which is preceded and followed by a series of lingual psychic events, listening (as well as the comprehension of the spoken speech occurring in conjunction with it) as well as — perhaps the most important of all the psychic events accompanying verbal behavior — subvocalisation.

All of us probably have had personal experience with this. The writer uses Uuno Saarnio's term psycheme (Unters. zur symb. Logik, 1935, pg. 32) for the last mentioned psycheme language.

Now the fact must be taken into account that nobody has been able to present anything cencerning these real processes which could be called the deep structure of the transformationalists, the transformational history of this deep structure, or even the real basis of these operations. The existence of psycheme language is an undeniable fact and there are indisputable proofs that that which is finally realised as verbalisation may indeed have an inceptive and evolutive phase, but these only represent efforts towards the realisation of the evolving final stage and have none of the nature of transformations. Although it is a fact that for example the enumerative type of expression as represented by the sentence Matti lähti maalle, Maija lähti maalle (= Matti went to the country, Maija went to the country) is an archaic and original means of expressing conjunction in the Finno-Ugric languages (being retained in some languages up to this day). This was superseded ages ago by the modern Matti ja Maija lähtivät maalle but a person speaking Finnish has no idea of this. Evidently psycheme language includes nothing which would justify the construction of some enumerative deep structure. The deep structures of transformational theory must consequently be sought outside the psycheme language perhaps in thought. But in that case too, something more than imagination must be referred to as authority. If, on the other hand, the purpose of constructing deep structures has been to depict the logical form of sentences, then it must be said that the result is not quite appropriate (logical structures are different). If, finally, deep structures are presented as paraphrases illustrating a meaning, then the procedure has no other fault than that it has not been carried out straight forwardly as paraphrasing.

*

A completely different kind of construction is under consideration if surface and deep structures are treated in the manner in which Manfred Bierwisch (Kursbuch 5, 1966) attempts to present them. On page 109 he has the sentence Der Teufel holt den Soldaten and on the following page another sentence Den Soldaten holt der Teufel. He says about these sentences, that the difference between them is superficial and that in addition to the structures appearing in them a mutual abstract deep structure must be constructed. It would also be the basis of the clause dass der Teufel den Soldaten holt and of the passive sentence Der Soldat wird vom Teufel geholt. Additionally, according to Bierwisch the sentence Man sah den Teufel den Soldaten holen has a different kind of surface structure compared to the previous sentences but the same deep structure. This kind of thinking is mistaken. Although there are declinable words there are no declinable sentences. Although we can say that Rehellisyys maan perii is a sentence, we mean by this that each instance of this proverb is a sentence, not the set of realisations itself. There exists, then, no sentence declinable on the level of the word.

A completely different matter is the fact that there are operations which could well be termed transformations and which could well be termed transformations which linguists and particularly writers of grammars could use advantageously. Then there is no question of transformations of a type aiming at something deep with the purpose of deriving a surface structure from the deep structure. Neither is it a matter of an operation which was totally unknown before the invention of transformational theory. In very many cases a sentence can be transformed into another sentence in a way which is applicable to numerous sentences and which is reducible to rules. This transformation may be of the type that a new sentence has the same content as does the original sentence or transformand, but this is not compulsory. There are many cases in which a regular transformation leads to a different type of sentence (i.e. declarative sentence —> negative sentence, affirmative sentence —> interrogative sentence). The placing of so called isonymic utterances into the transformand (i.e. placing of such sentences which compared with some third sentence are syntactically equivalent) is also a type of alteration worthy of note. The mutual transformation of utterances in different languages is, of course, reducible to transformational rules. Transformation, as discussed in this last section is, in the author's opinion, one of the most important techniques for the writing of grammars.

Back to Top