Valvoja 1901, s. 383-389. Oppikirjoja.



E.N. SETÄLÄ, Äidinkielen oppikirja kansakouluja varten. Helsingissä 1899 ja 1900. Kustannusosakeyhtiö Otava. 48 + 94 siv. 8:o. Ensimmäinen osa —:35. Toinen osa —:50. Molemmat yhteensidottuina 1:—.

Yliopistollisissa lomakursseissa vv. 1894 ja 1898 kehoittivat useat kansakoulujemme opettajat yllämainitun kirjan tekijää, professori Setälää, toimittamaan äidinkielen oppikirjaa kansakouluja varten niiden periaatteiden mukaan, joita hän oli lomakurssi-luennoissaan esittänyt. Vaikka tuo tehtävä suuresti viehättikin, epäilytti häntä kuitenkin — kuten hän ensimmäisen osan jälkilauseessa mainitsee — siihen ryhtyminen, koska hän oli liian vähän perehtynyt kansakoulujen työtapaan. Yritystä toteuttamaan hän rohkeni käydä, vasta kun seminaarinjohtaja Johnsson, opettajat Kohonen ja Niemi, lehtori Varonen ja tarkastaja Yrjö-Koskinen suostuivat tarkastamaan kirjan korrehtuurivedoksena. Siten valmistui jo syyskesästä 1899 kirjasen alkupuoli ja kevättalvella viime vuonna loppupuoli. Uusi painos molemmista osista ilmestyi kesällä 1900.


Suunnitelman puolesta liittyy tämä »äidinkielen oppikirja» mitä läheisimmin n.s. oppikirjakomitean mietintöön, ja näkyypä tekijä yleensä hyväksyvän samat äidinkielen opetuksen yleiset periaatteetkin, mitkä ovat mainitun komitean kannatuksen saavuttaneet.

Kieltämättä olisi äidinkielen opetukselle kansakouluissamme ollut eduksi, jos siinä tarvittavat uusien periaatteiden pohjalle laaditut kirjat olisivat ilmaantuneet toisessa järjestyksessä. Ensikädessä olisi pitänyt saada valmistetuksi lukukirja. Siitähän lienevät jo nykyään kaikki yhtä mieltä, että sen tulee muodostaa keskus, jonka ympärille äidinkielen opetuksen eri haarat liittäytyvät. Mutta asia ei ole ollut kaiketi autettavissa. Ikävä vain, että siten äidinkielen kielioppi- ja kirjotuspuoli yhä edelleen jäävät erilleen lukukirjasta kulkemaan miltei kokonaan omia teitään.

Joka tapauksessa jokainen kansakoulun äidinkielen opetuksen ystävä iloitsee sydämensä pohjasta siitä, että on käyty äidinkielen oppikirjan teossa noudattamaan niitä monessa kohden varsinkin vanhasta metodisesta käsittelystä poikkeavis ja muutamilla tahoilla maatamme osaksi jo tukevankin jalansijan saavuttaneita periaatteita, jotka oppikirjakomitean mietinnössä ovat julkilausuttuina. Uudensuuntaisten mielipiteiden voitollepääsy ei meillä tapahdu ainakaan liian aikaiseen. Naapurimaassamme Ruotsissa raivasi jo 1890 seuduilla siellä toiminut oppikirjakomitea laajalti alaa monessa kohden samoille mielipiteille. ¹ Tyytymys on sitä täydellisempi, kun kirjan tekijäksi on saatu samansuuntaisten mielipiteiden hartaaksi puoltajaksi tiedetty professori Setälä. Koska hän on tunnettu myös eteväksi tiedemieheksi, on ollut takeita siitä, että äidinkielen opetus hänen teoksessaan saa muutamissa verrattain tärkeissäkin kohdissa valaistusta, mitä uudempi kielentutkimus kykenee suomaan.

_______
¹ Tuon komitean periaatteiden mukainen on m. m. Folkskolans elementarbok i modersmålet af K.O. Sjölander, uudemmat painokset.


384
Komitean suunnitelman mukaisesti on tekijä jakanut kirjansa kahteen perätysten — eikä sisätysten — olevaan oppijaksoon. Niistä edellinen eli alustava oppijakso on aiottu neliosastoisen kansakoulun I:llä ja II:lla vuosiosastolla luettavaksi, ja saadaan siitä kieliopilliset perustiedot. Toinen III:tta ja IV:ttä vuosiosastoa varten laadittu oppijakso sisältää kaksi vuorokurssia, joista ensimmäinen tutustuttaa oppilaat tarkemmin nimi- ja laatusanain taivutusmuotoihin, toinen vuorokurssi taasen tekee lähemmin selvää teonsanojen taivutusmuodoista.

Jonkun verran on tekijä kumminkin komitean mietinnössä olevaa suunnittelua kehitellyt. Niinpä hän on toisen oppijakson alkuun kumpaankin vuorokurssiin yhteiseksi johdatukseksi asettanut yleisen osan, jossa on välttämättömät alkutiedot sanojen taivutukseen ja yhdistettyyn lauseeseen perehtymistä varten. Vähän samantapaista on kyllä jo komiteakin ajatellut (mietintönsä sivulla 49). Päälauseista yhdistettyjen lauseista yhdistettyjen lauseiden selvittelyn on tekijä, komiteasta poiketen, jättänyt toiseen vuorokurssiin, samoin nimi- ja laatusanojen johtopäätteiden. Tuollainen järjestely on ollutkin tarpeen, varsinkin jotta vuorokurssit oppikirjassa olisivat tasasuuria. Tuntuu myös siltä, kuin olisi katsottava edistysaskeleeksi sitä, että alustavassa oppijaksossa on kaikki lauseen pääjäsenten määräykset yhdistetty (33 §:ssä) määräys-nimiseksi lauseenosaksi ja jätetty aluksi (37 ja 34 §:ssä) aikamuodot eroittelematta. Vaikeuksia onkin usein tuottanut se, että kieliopillinen terminologia jo heti alussa kohtaa oppilaita ylen haarouneena. Eduksi on siis kaiketi, että tuo jakauminen lykkäytyy. Olisin puolestani kumminkin suonut, ettei se olisi jäänyt aivan niin myöhäiseksi: toisinaan se jää näet aivan oppiajan viime kuukausien osaksi. Kieliopillisten käsitteiden lukumäärää on tekijä tahtonut supistaa myös siten, että hän nimisanoista puhuessaan (15 §:ssä) on jättänyt kokonaan pois jaon ajatus- ja esinesanoihin. Mutta kun määrittelee nimisanat »sanoiksi, jotka ovat esineiden nimiä», niin ei luullakseni tuo poisjättäminen ole oikein paikallaan. Säännön esimerkeissä on tosin n.s. ajatussanoja vältetty, mutta jo heti seuraavien pykälien harjoituksissa on useita puhtaasti abstraktisia sanoja. On vaikeata saada oppilaita uskomaan, että ne ovat esineiden nimiä s.o. nimisanoja. — Entistä paljoa laajaperäisemmin johtaa »äidinkielen oppikirja» opettajaa kiinnittämään huomionsa kirjakielemme ääntämisen opetukseen (esim. 11, 13, 14, 67 ja 68 §:ssä). Huolekkuutta tässä suhteessa pidetään nykyäänkin verrattain vähäarvoisena. Ja kumminkin vastustaa juuri kielen huolimaton käytäntö puheessa tehokkaasti sitä hyvää vaikutusta, minkä opetuksen voisi muuten odottaa tukevan. Sietää sentähden juuri alkeisopetuksessa, joka ratkaisevasti vaikuttaa suuntaan tai toiseen, kiinnittää erityistä huomiota tähän seikkaan, varsinkin koska koti ja ympäristö helposti tekevät pienet yritykset turhiksi.

Yleensä siis tekijä ottaa puheeksi ne seikat, mitkä oppikirjakomiteakin katsoo tarpeellisiksi. Noiden seikkojen järjestämisessä on »äidinkielen oppikirja» kulkenut sitä kultaista keskitietä, jota komiteakin suosittelee. Sekin on pitänyt ennen kaikkea silmällä kieliopin opetuksen tarkoituksen käytöllistä puolta, mutta ei ole kuitenkaan perin hylkinyt jonkunlaista systemaattisuutta. Siten ei ole kieliopin opetuksen tarkoitus liiaksi supistunut.


385
»Äidinkielen oppikirjasta» on yhtäkaikki paisunut teos, joka laajuudessa voittaa edelliset kansakoulukielioppimme, Hornaeuksen »harjoituskirjankin».

Mutta tuohon laajuuteen ei ole suinkaan ollut syynä se, että kirjassa olisi eri seikkoja käsiteltäessa yleensä esitetty kieliopillista ainesta enemmän kuin entisissä. Helposti huomaa vertaillessa, että tuota ainesta on monessa kohden jonkun verran vähemmän kuin monessa edeltäjässä, joskin toiset kohdat ovat taasen perinpohjaisempia.

Kirjan laajuuden on aiheuttanut varsinkin oppikirjakomitean vaatimusten mukainen esitystapa. Kun joku kieliopillinen käsite tahdotaan tehdä tutuksi, menetellään induktiivisesti: lähdetään yleensä aina tyypillisistä näyte-esimerkeistä, joita tarkastamalla oppilaat johdetaan huomaamaan niissä esiintyvä kieliopillinen käsite tai sääntö. Sääntöä seuraa sitten selvät osoitukset tai ainekset niitä suullisia tai kirjallisia kirjoituksia vrten, joiden avulla oppilaat saatetaan taitaviksi säännön käyttämisessä. Juuri se, että harjoituskappaleet ovat kukin kohdallaan kirjassa eivätkä eri teoksessa, on etupäässä syynä kirjan laajuuteen.

Ilahduttavaa on huomata, että tekijä on molempiin, sekä näyte-esimerkkeihin että harjoituksiin, pannut harvinaisen paljon huolta. Käytännöllisessä opetuksessa jompikumpi pyrkii jäämään niin usein syrjään: toiselta unohtuu harjoitus, toinen taasen ei riittävästi johda oppilasta tajuamaan opetettavaa asiaa, joten harjoitus tulee olemaan osalta ainakin hukkaan kulutettua työtä. Esimerkit ovat taidolla valittuja: selviä ja käsiteltävään seikkaan helposti johtavia. Ylimalkaan ovat ne kokonaisia lauseita, olipa sitten johdettava lauseopillisia tai sana- ja äänneopin sääntöjä. Saavuttamattomaksi on kyllä jäänyt tuo ainakin Saksassa usein kuultu toivomus, että näyte-esimerkit muodostaisivat yhtäjaksoisia kappaleita eivätkä siirtäisi oppilasta ajatuspiiristä toiseen. Jonkun kerran on »äidinkielen oppikirjassa» niin laita. Niinpä 78§:ssä, vaikka johdatuksena olevat lauseet ovat harjoituksen nimen saaneet. Tuollaisten kappaleiden keksiminen, sopivien löytäminen, vaatii aimo lailla vaivaa, vaikkei se kaiketi mahdotonta olisi. Se vaara kyllä olisi tarjolla, että nuo kappaleet olisivat joutavia jankutuksia. Jankutusten asemasta pitää tietysti jokainen monin verroin parempana, että näyte-esimerkit koskettelevat vaikkapa jokainen eri asiata, kunhan se tapahtuu sujuvalla tavalla. — Jokunen näyte-esimerkki ei ole täysin paikallaan. Niinpä on 88§:ssä olevien esimerkkien nojalla vaikea oppilaiden huomata, että voittoasteen tunnus on mpi eikä empi. 63§:ssä mainittua seikkaa (»heikko aste on suljetun tavun alussa») johtamassa on m. m. esimerkki: lue — ja opi —. Miten voivat oppilaat arvella viimeiset tavut näissä sanoissa suljetuiksi, kun heille ei ole loppuhenkosesta vielä mitään mainittu?

Sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta ovat harjoituskappaleet onnistuneita. Niiden sovittelu on nähtävästi vaatinut suurta tarkkuutta, vaikka tekijällä onkin ollut käytettävissään useita ulkomaisia teoksia, joista hän on monissa kohdin saanut viittauksia, mihin suuntaan on harjoitettava. Sekä suullisia että kirjallisia harjoituksia varten on »äidinkielen oppikirjassa» aineksia monenmoisia: missä on jäljennettävää, missä sanelun mukaan kirjoitettavaa, missä jonkun verran täydennettävää j. n. e. Runsaasti niitä on. Muutamat harjoitukset ovat monessa maamme kolkassa hyvinkin vähän tarpeenvaatimia, siellä nimittäin missä luonnollinen


386
kieliaste on yleiskielen käytäntötapaa tukemassa. Toiselta puolen täytyy opettajan monilla murrealoilla omasta varastostaan ehdottomasti lisätä minkä mihinkin kohtaan. Mutta tuota ei voikkaan mikään koko Suomen kouluja varten laadittu tehdä tarpeettomaksi. Se voi vain korkeintaan antaa viittauksia tuollaisten erikoisharjoitusten toimeenpanoa varten ja harjoituksissaan pitää erikoisesti silmällä vain yleisiä. Kuten voi odottaakin, täyttää kirja tässä suhteessa suuriakin vaatimuksia. Muutamanlaisten sanojen taivutusmuotojen käyttämiseen olisi kumminkin odottanut laajoilla aloilla, tosin »eri murrealoilla eri määrässä ja tiloissa», tarpeellista harjoitusta. Niin tuollaisten astevaihtelun alaisten sanojen kuin: nälkä, märkä, velka j. n. e. joiden muotoisia emme tapaa lainkaan erikoisesti harjoitettavina. Samoin on laita sanojen sellaisten kuin: poikanen, henkinen, jotka varsin usein tuottavat vaikeuksia. Viimemainitut olisivat tekijän »Suomen kieliopissakin» sietäneet enemmän huomiota.

Eiköhän minut, sinut j. n. e., jotka monilla ovat outoja, sietäisi erikoista huomiota? — Ainoastaan kerran olen huomannut kirjassa puuttuvan jotakin sääntöä valaisevia harjoituksia, vaikka kylläkin olisi tarpeen, nim. 19 §:ssä, jossa kyllä mainitaan asemosanoja laatusanojen asemesta käytettävän, mutta harjoituksissa ei sellaista tapausta esiinny. — Jokunen harjoitus tuntuu kohdallaan aivan liian vaikealta. Niin 56 §:n harjoitus, jossa käsketään suorat kertomalauseet siirtämään eräässä pitkässä kertomuksessa epäsuoriksi, vaikkei ole edellisissä kohdissa varsinaisesti lainkaan osoitettu, miltä epäsuoria kertomalauseita siältävä kertomus näyttää. —

Monet harjoitukset ovat yhdenjaksoisia kappaleita, joiden muoto on sujuva ja sisällys arvokas. Useata lukiessa täytyy ihmetellä sitä taitoa, millä on suoriuduttu arkaluontoisesta tehtävästä. Toisinaan on kumminkin ollut pakko turvautua irtonaisiin lauseisiin; toisinaan on tekijä syyttäkin heittänyt yhdenjaksoisuuteen pyrkimisen. Mitä tulee ulkoa opittaviin harjoituksiin, joita pitäisi sitten muistista kirjoittaa, niin ovat useat niistä, kuten pitääkin, riittävän arvokassisältöisiä muistiinpantaviksi. Niin ovat esim. 7 §:n harj. 3 ja 43 §:n harj. 2. Samaa ei voi sanoa 14 §:n harjoituksesta eikä oikein 11 ja 13 §:n harjoituksista. — Taivutusmuotojen peräkkäin luettelemista ei tekijä lainkaan hyväksy harjoitukseksi, vaan toivoisi puolestaan sen kokonaan jäävän unohduksiin. Varmaa onkin, että tuo ajatukseton jankkaaminen monestikin vaikuttaa tympäisevästi sekä opettajaan että oppilaaseen. Tuskinpa siis kukaan sen kouluista katoamista kaiholla muistelisi. Erikoisten harjoituskappaleiden täydentely ja lauseiden keksiskely ovat kylläkin, jos niitä tarpeellisella taidolla tehdään, omiansa korvaamaan nuo entiset taivutusharjoitukset. Pelkään tosin, että tuo vanha vastus, joka 4-osastoisesta kansakoulustamme niin monen paranushankkeen vierottaa, nimittäin ajanpuute, esiintyy tässäkin. Helposti huomattavista syistä vaatii näet tämä uusi harjoitustapa kunkin oppilaan osaksi paljoa enemmän aikaa ja enemmän opettajan ohjausta kuin entinen. —

Säännöt ovat lyhyitä ja helppotajuisia. Usea määritys on saatu entistä selvempään ja sitovampaan muotoon. Niinpä on 31 §:ssä oleva aluksen ja maineen määritys entistä parempi. Olisi hauskaa, jos täten saataisiin vältetyksi tuo nykyään kansakoulunkin käyneiden kirjoituksissa usein tavattava virhe, että maineena käytetään infiniittimuotoja. Samassa pykälässä osoitettu keino aluksen ja maineen löytämiseen on varsin sopiva,


387
kunhan vaan opettaja pitää huolta siitä, että oppilaat todella ovat selvillä siitä, mitä tekijämuodoilla tarkoitetaan. Entinen tapa veikin helposti erehdyksiin; sentähden on siitä monella taholla pyritty vapaaksi samansuuntaisesti kuin »äidinkielen oppikirjassa». Sellaisten kohtien joukosta, joissa esitys on selventynyt, mainittakoon myös §:t 25-29, 69-70 ja 83. Lapsille helpommin tajuttavaan muotoon olisi sietänyt laatia 23 §:n loppupuoli; 33 § on luullakseni myös liian supistetussa muodossa.

Kävisi liian pitkäksi huomautella niistä eri kohdista, joissa tekijä on jonkun verran lisännyt ennestään kansakoulukieliopeissa yleensä tavattaviin seikkoihin uusia kansakouluissakin tarpeellisia. Sellaisia on esimerkiksi ne monet oivat säännöt, jotka selvittelevät n. s. astevaihteluita, välimerkkien käyttämistä ja yhdyssanain kirjoittamista. Sellaisia on myöskin m. m. §:t 95 ja 127 huom. — Joitakuita tarpeellisia seikkoja olen kirjassa kaivannut. Niinpä olisi sopinut nimenomaan huomauttaa aluksen ja maineen suhteesta jonkun verran, koska siinä suhteessa niin usein rikotaan. 91 §:ssä olisi sietänyt torjua sentapaisia hyvin usein tavattuja lauseita kuin: kylmä punaa poskensa. — Tokkopa oppilaat sen ohjauksen ja harjoituksen aulla, minkä he saavat 117 §:ssä, kykenevät lauseissa käyttämään sellaisten sanojen mahtotavan uotoja kuin: oikenen, paranen, kykenen. Joko 27 tai 28 §:ssä olisi kyllä ollut paikallaan huomauttaa se sanan käyttämisestä kolmannen tekijän asemona hän sanan asemesta. Lausejakson eri osia yhdistävien sanojen joukossa jo 42 §:ssä olisi joka sana sopinut mainita ainakin yhtä hyvällä syyllä kuin siinä on monta muuta mainittu, varsinkin koska tämä sana esiintyy seuraavissa harjoituksissa usein.

Etupäässä sääntöjen muodosteluun on tekijän kielitieteellinen katsantotapa vaikuttanut kieltämättä edullisesti. Hän tyytyy säännöissään vain esittämään ilmiön olemassaolon, mainitsemaan sen sellaisena kuin se nykyään on kielessämme huomattavissa eikä kielihistoriasta lainatulla esitystavalla suo sijaa väärälle käsitykselle muotojen synnystä ja kehityksestä. Äänteiden muuttumisesta, pehmeytymisestä ja katoamisesta nykyisessä kielessä hän ei siis puhu, vaan sen sijaan äännevaihteluista. »Vartaloa» ei tekijä hylkää, kuten ehkä jotkut odottivat, vaan on tätä minusta etupäässä selvyyden vaatimaa kieliopillista käsitettä kyllä käyttänyt. Hän on kumminkin tuon käsitteen sisällyksen tehnyt tieteenmukaisemmaksi eikä ole joka paikassa sillä ratsastanut, vaan on tuntuvasti rajoittanut sen käytäntöä ylt'yleensä kirjassaan.

Muutamia uusia nimityksiä on tekijä ottanut käytäntöön. Niinpä hän entisiä määräsanoja kutsuu s e i k k a s a n o i k s i, sijasanoja s u h d e s a n o i k s i, entiskestämää k e r t o m a k s i, määrääjää s e i k k a m ä ä r ä y k s e k s i (vrt. ruotsalaista omständighetsbestämning), lisääntöä l i s ä(m ä ä r ä y k s e)k s i, alkutilaa p e r u s a s t e e k s i, ylivertaista tilaa y l i a s t e e k s i. Uudet nimitykset tuntuvatkin sointuvilta, asianomaisten sanojen ja muotojen merkitystä vastaavilta. Mitä varten temporin pitää kansakoulussa olla a i k a m u o t o, mutta oppikoulussa a j a l l i s m u o t o (vrt. myös Jänneksen kielioppeja)? — Eng-äännettä varten on tekijä ottanut kieliopissaan käytäntöön erikoisen merkin (), milloin hänen on ollut tarpeen eroittaa se n-äänteestä. En tiedä, onko tekijä nykyään ajatellut tuon merkin ottamista vastedes suomen kielen kirjaimistoon, mutta on sellaista ainakin joku vuosi sitten vaadittu Kansakoulun Lehdessä. Kieliopissa saattaa


388
erityinen merkki olla paikallaan. Mutta tokko kumminkaan käytännöllinen voitto eri merkin ottamisesta (vrt. Virittäjä II, Jännes, Vähän suomalaisesta oikeinkirjoituksesta, s. 1) on siksi suuri, että tuo merkki sietäisi kirjaimistoomme päästä.

Joitakuita muutamassa suhteessa epäonnistuneita kohtia voi kirjassa tavata. Niin 51, 52, 53 §:t. Sekä tekijän lauseopissa (§ 40 ja 41) että yllämainituissa kohdissa esiintyy minusta ristiriitaisuutta *). Ensiksikin olisi joko §:ssä 51 oleva päälauseen määritys tai 53 §:ssä olevan suoran kysymyslauseen määritys muutettava, sillä muuten ei tekijän oma esimerkki suorasta kysymyslauseesta (Oletko sairas?) olekkaan suora kysymyslause, jos päälause-määritelmä on oikea. Alistetut epäsuorat kysymyslauseet luetaan kyllä sivulauseiden joukkoon, mutta kirjoissa olevan määritelmän mukaisesti eivät ainakaan lauseopin omat esimerkit ole sivulauseita. Kun meillä on lauseopin esimerkki: Sano minulle, minne menet, niin tuskin kukaan voinee täydellä todella väittää, että jälkimmäisen osan lausetta voi ainoastaan päälauseen yhteydessä käsittää. Niin kumminkin vaaditaan. Sietäisi ehken korjausta 52 §:ssä ja tekijän lauseopissa (§ 43) oleva suoran kertomatavan määritelmä. Siitä voi näet tuskin tulla muuhun käsitykseen, kuin että suorassa kertomatavassa olisi vain päälauseita. Sitä ei tietysti tarkoiteta, vaikka sattumalta siinä ainoassa esimerkissä, mikä on johdelmana sääntöön, onkin ainoastaan itsenäinen lause. Joku pieni lisäys sääntöön riittäisi harhateiltä estämään. Eiköhän olisi ollut oikeampaa laatia 124 § sellaiseen muotoon, josta huomaisi, että toistensa suhteen itsenäiset sivulauseetkin voivat olla rinnastavilla sidesanoilla yhdistettyjä? Varsin useinhan sellaisia lauseita tapaa. Minkätahden tekijä kutsuu vaan kohteena olevaa omantoa kohdannoksi (107 §)?

Mitään ainekirjoituksen oppikirjaa ei tekijällä ole ollut tarkoituksena kirjastaan tehdä. Hän toivoo kyllä (vrt. loppulausetta), että ainekirjoitukset käyvät kieliopillisten harjoitusten kanssa käsikkäin, mutta hän huomauttaa nimenomaan, että niiden valitsemisen tulee riippua siitä, mitä samaan aikaan lukukirjasta ja muista aineista luetaan. Tästä toivomuksesta ei ole sanottavaa muuta kuin hyvää. Ulotan sen puolestani, kuten jo edellisessä on mainittu, siksi laajalle, että toivoisin kieliopillisten harjoitustenkin liittyvän lukukirjaan. Sen tahtoisin kumminkin huomauttaa, että ainekirjoituksen ja kieliopillisten harjoitusten liittäytymisestä toisiinsa voi olla se vaara läheltä uhkaamassa, että taitamattoman kädessä herrasta tulee palvelija, Niin kauan kun taasen ainekset eivät ole muuta kuin mekaanisia muotoharjoituksia, jollaiseksi s. 54 harjoitus 2 oleva aine voi helposti käydä, ei ainekirjoituksesta ole sanottavasti hyötyä.

»Äidinkielen oppikirjaa» lukiessa huomaa helposti, että se on läpi läpeensä kokoonpantu harvinaisen huolellisesti. Painovirheitäkään ei ole kuin joitakuita. Epäjohdonmukaisuuksia oikeinkirjoitusharjoituksenkaan puolesta en ole huomannut kuin pari kertaa. 53 §:ssä olevaa sääntöä kysymysmerkin käyttämisestä ei ole 55 ja 56 §:n harjoituksissa aina seurattu. 39 §:n harjoituskappaleessa on myös pieni epäjohdonmukaisuus.

Kuten edellisestä näkyy, on tekijä onnistunut työssään erittäin hyvin. Hän on Suomen kansakoululle lahjoittanut oppikirjan, joka on ollut

_______
*) Osaksi ainakin on virheellisyys kaiketi alkuisin n. s. Kielioppikomitean mietinnöstä (s. 45).


389
kipeän tarpeen vaatima. Toivokaamme, että siitä on tunnokkaalle opettajalle riittävästi apua, jotta hänen kieliopillinen opetuksensa estyy vaipumasta kuolettavaksi, hengettömäksi kirjainopetukseksi.


Konr. H—n.