Kasvatus ja Koulu 1937.

Kirjoituksen ja puheen eroavaisuuksista sekä eräitä lukemisen opetukseen liittyviä näkökohtia.¹)

Kirj. Aarni Penttilä.


Melkein pienestä pitäen on kirjoitettu suomi, se suomen kielen muoto, jonka tajuamme silmiemme välittämänä, ollut meille nykypolven ihmisille ihan jokapäiväinen tuttava. Lukeminen ja kirjoittaminen, nämä molemmat kirjoitettuun kieleen suhtautumistavat, ovat sitä mukaa juurtuneet meihin niin luonnollisiksi ja jokapäiväisiksi toimiksi, että jo kenties hieman oudostellen tutustumme semmoiseen seikkaan, että on ollut aikoja, jolloin nämä taidot olivat harvinaisia, ja aikoja, jolloin kirjoitusta pidettiin jopa salaperäisenä, pyhänä, monesti myös kaikenlaisen magian tärkeänä aineksena. Verraten etäinen on meille sanomalehtien päivittäisille ahmijoille kiinalaisen kunnioitus kirjoitettua sanaa kohtaan, kiinalainen kun näet pitää sopimattomana esim. tavaran käärimistä sellaiseen paperiin, johon on kirjoitettu jotakin. Samoin ovat eräät kirjoitetun kielen yhteyteen kuuluvat tottumukset, niinkuin äänetön lukeminen, meikäläiselle niin itsestään selviä, että käsityksemme mukaan tuskin toisin voisi ollakaan. Kuitenkin juuri esim. äänetön lukeminen on historiallisesti katsoen sangen nuori ilmiö. Vielä Pyhä Augustinus mm. pitää erityisen maininnan arvoisena, ts. jonkinlaisena merkillisyytenä sellaista seikkaa, että Pyhä Ambrosius, Milanon piispa luki hiljaa pyhiä kirjoja ja että hän itsekin saattoi tehdä samoin. Melko luonnolliselta saattanee tuntua niin ikään se käsitys, ettei kirjoitetun ja puhutun kielen kesken olisi sellaisia eroavaisuuksia, jotka antaisivat luentoon riittävästi aihetta. Kirjoitus on muistiinmerkittyä puhetta, ajateltaneen; näiden kielten vastaavaisuus olisi siis täydellinen. Muutamilla vihjauksilla minä seuraavassa koetan osoittaa, että puheen ja kirjoituksen kesken on kaikesta vastaavaisuudesta huolimatta melkoisia, osaksi sangen syvällekäypiäkin eroavaisuuksia. Ei ole suinkaan niin, että kirjoitus

________
¹) Virkaanastujaisluento Jyväskylän Kasvatusopillisessa Korkeakoulussa joulukuun 14.ntenä 1936.


(2)
ja puhe jäännöksettömästi vastaisivat toisiaan, se erohan niissä tietysti on, että toinen on optillinen, silmän avulla tiedostettava merkkisysteemi, toinen taas akustinen, korvan avulla tiedostettava.

Näihin eroavaisuuksiin huomiota kiinnittäessämme saatamme ensinnä panna merkille, miten kummassakin kielimuodossa on useita aineksia, joilla ei toisessa ole lainkaan tai ei ainakaan säännöllistä, tarkkaa vastinetta. Nykyinen kirjoituksemme käyttää sanoja erottavia välejä, niin ei aina ole ollut, mutta nykyään on. Puhutussa kielessä eivät sanat välttämättä suinkaan erotu toisistaan tavalla sen paremmin kuin toisellakaan. Kirjoituksessa esiintyvä välien viljely lisää selvyyttä, se palvelee monesti myös kirjoituskieltä rikastuttavana aineksena. Kirjoitus tuntee edelleen välimerkit, aineksia, joiden suhde puhuttuun kieleen ei ole mutkattomasti ilmaistava. Mm. sääntö, joka lukemisen suhteen esim. pilkun ja pisteen kohdalIa annetaan: pilkun kohdalla Iyhyt tauko, pisteen kohdalla sitä pitempi, kuuluu niihin asioiden yksinkertaistutuksiin, jotka olisi syytä esittää hyvin varovasti. Tietysti joskus on sanotulla tavalla, mutta sääntömme unohtaa tavallisesti tämän joskus sanan. Kirjoitus omistaa edelleen isot alkukirjaimet, verrattoman ilmausvaraston suurentamista palvelevan keinon, mutta samalla keinon, jolla ei puhutussa kielessä ole juuri minkäänlaista vastinetta. Kirjoitus voi edelleen menestyksekseen ja edukseen viljellä lyhennyksiä, menettelyä, jota vailla puhe on jotakuinkin täydellisesti. Puheessa meidän on ainakin toistaiseksi mahdotonta lähettää kenellekään syd. terveisiä, mutta kirjoituksessa kyllä.

Mutta jos puhe näin jääkin velkaa kirjoitukselle välien, välimerkkien, isojen kirjainten, Iyhennysten vastineet, niin kirjoitus sekin puolestaan on velkaa puheelle, kukaties lopulta enemmänkin kuin puhe kirjoitukselle. Kirjoituksen praktillinen tarkoitusperä pakottaa tyytymään mahdollisimman niukkaan, vain välttämättömän merkitsemiseen. Emme yritäkään saada esiin äänen u b e r t e e t t i a, sen täyteläisyyttä l. kyllästysastetta, joka riippuu osasävelten runsaudesta, emme sen k l a r i t e e t t i a, sen kirkkautta tai ominaiskorkeutta, sen a k r i t e e t t i a l. terävyyttä, joka riippuu korkeiden osasävelten määrästä, emme sen i n d u k t i v i t e e t t i a l. tarkkuutta, joka riippuu äänteiden formanttien vallitsevuuden suuruudesta, emme sen s o n o r i t e e t t i a l. kuuluvuutta, joka riippuu etupäässä sointi- ja hälyaineksen keskinäisestä suhteesta. Samoin jätetään puheen t e m p o, puheessa esiintyvät t o n a l i t e e t i n, sävelkulun, ja i n t e n s i t e e t i n, voimakkuuden vaihtelut suurin piirtein huomiotta,


(3)
niin ikään kaikenlaiset puheessa käytetyt hyvinkin ilmaisevat äännähdykset: murahdukset, ynähdykset, maiskaukset, edelleen monet äänteetkin tai äännevivahdukset, varieteetit jne. Tosin joitakin näistä voidaan saada jossakin määrin ilmi, voimmehan erityisen painokkaita kohtia esim. alleviivauksella saada kirjoituksessakin tehostetuiksi, mutta tälläkin menettelyllä on omat rajansa, kovin monta viivaa emme uskalla tekstiimme sisällyttää. Yleensä kirjoituksen mahdollisuudet siis ovat niukat. Kirjoituksesta ei käy ilmi, mitä esim. Iainkohta, jonka mukaan henkilö, joka on nähtävästi juovuksissa, on pidätettävä, tarkoittaa, sitäkö, että henkilö, joka on nähtävästi juovuksissa, on pidätettävä, vai sitäkö, että henkilö, joka on nähtävästi juovuksissa, on pidätettävä. Melkoinen osa puheelle ominaisista, osaksi ilmaisua palvelevista keinoista, erityisesti puheesta ilmenevä tunnesävy, (esim. iroonisuus) jää pakosta —kun emme halua tehdä kirjoitustamme ylettömän vaikeaksi—ilman merkintää. Panen siis muistiin, että toisaalta puhe omaa aineksia jotka palvelevat ilmaisua, mutta joita kirjoitus ei tuo esiin, ja että toisaalta kirjoituksessa on sellaista, jota emme muitta mutkitta voi muuntaa lukiessamme puheeksi. Nämäkin seikat huomioon ottaessamme saatamme todeta, että lukemisen ja kirjoittamisen oppimiseen kuuluu muutakin paitsi kirjainten mieleenpainaminen.

Eroavaisuudet eivät kuitenkaan rajoitu vain näihin niin sanoakseni ulkonaisiin seikkoihin, vaan eräät eropiirteet ovat näitä syvällekäyvempiä.

Kirjoitukselta puuttuu ensinnäkin varsin usein monia niistä aseista, jotka puheelle antaa se havainnollinen aistiympäristö, jossa puhetta käytetään ja joka tavallisesti tukee sitä. Puhuessamme emme aina käytä ilmaisuun pelkästään ääntämme ja sen vaihtelumahdollisuuksia, vaan myöskin ilmeitämme ja eleitämme ynnä kaikenlaisia varsinaiseen kieleen kuulumattomia, mutta ilmaisussa tehokkaitakin äännähdyksiä. Puheeseen tämmöiset ainekset kuuluvat usein melkein välttämättöminä aineksina. Psykologia tietää kertoa niinkin tärkeitä tapauksia, kuin että intiaanit eivät pysty kunnolla keskustelemaan pimeässä tai että neekeri on kykenemätön esittämään sotalaulujansa, ellei hän samalla saa riittävästi riehua. Vaikka tällä elesäestyksellä ei meillä Suomessa olekaan puheessa noin selvää merkitystä, on kuitenkin niin, että sen täydellinen puuttuminen kirjoituksesta panee lukijan sekin koetukselle, hänen on lukiessaan löydettävä ja keksittävä tarpeellinen luonteva säestys. Puhujan katse, silmäykset, olankohautukset, kädenliikkeet pään kallelleen pano, haukottelu, kaikki tämän tapainen, olisi löy-


(4)
dettävä rivien välistä, riveihin sitä ei saada. Aivan tavallista on myöskin, että puhuessa ilmauksen muoto olennaisesti riippuu siitä tilanteesta, jossa olemme. Tilanne voi olla ja on usein sellainen, että se vapauttaa käyttämästä monia sanoja. Jos hajamielinen tuttavani on poistumassa opettajainhuoneesta ja jättämällään kalossinsa vaatenaulakon alle, voin kuiskata tai sanoa hänelle pelkän sanan »kalossisi», riittääpä pelkkä jalkojen sormella osoittaminen ilmaisemaan asian, johon toisissa olosuhteissa tarvittaisiin useita sanoja, tilanne on siis siinä määrin otollinen näin lyhyelle asiantoimitukselle. Jos esim. tässä nyt sanon »tuon verran» tai »nämä» ja teen eräät tarpeelliset lisäeleet, ne täydentävat sanailmoitustani siinä määrin, että sanani ovat ymmärrettävissä tarkoittamallani tavalla. Jos kahvipöydässä ojennan käteni leipäkoria kohti ja sanon »olkaa hyvä», tämä »olkaa hyvä» saattaa merkitä pöydässä vallitsevasta tilanteesta riippuen: »olkaa hyvä ja ottakaa noita» tai »olkaa hyvä ja antakaa noita minulle.» Puhujan ja kuulijan yhteiset muistot voivat nekin luoda situaation, joka täydentää ja sävyttää keskustelun. Kirjoituksen kohdalla on harvoin siten, että tilanne ainakaan huomattavasti suurentaisi ymmärtämismahdollisuuksia, ja tästä on välttämättömänä seurauksena, että kirjoituksen täytyy eräissä tapauksissa olla m o n i s a n a i s e m p a a, selittelevämpää, juurtajaksaisempaa kuin puheen. Tämä huomattava seikka on äskeisten lisäksi antamassa kirjoitetulle kielelle ominaista luonnetta, se on myös vaikeuttamassa niin sanottua luontevaa lukemista, sillä tätä ominaisuutta ei lukemisen teknillisellä taitamisella juuri voi tehdä tyhjäksi.

Tärkeä eroavaisuus perustuu sitten siihen seikkaan, että kirjoittaessamme meillä jotakuinkin säännöllisesti on aikaa harkita ilmaisun muotoa, punnita ajatuksiamme, järjestellä sanottavaamme, kun sen sijaan puhuessamme – ainakin jos on valmistamattomasta pakottomasta esityksestä kysymys – matka ajatuksista ilmaisuun suoritetaan salamannopeasti, pitkittä harkinnoitta ja ilmaisu noudattelee tämän mukaisesti ajatuksen hypähtelyä. Tästä seikasta johtuu, että kirjoituksella on yleensä huolitellumpi, rauhallisempi, arvokkaampi muoto kuin puheella. Samaa eropiirrettä on omiansa vahvasti voimistamaan se, että kirjoitus on pysyvä, ajat pitkät säilyvä asiakirja. Ei ole siis otollista kirjoitella hätiköiden, sillä kirjoitettuun voidaan syventyä, sitä voidaan tutkia, siitä lukija helposti keksii virheitä, joiden perusteella hän sitten muovaa käsitystä kirjoittajasta. Huolellisuuteen kehoittaa sekin, että tiedetään, että kirjoitus on helpommin väärinymmärrettävissä kuin puhe, kun sillä


(5)
ei ole korostuksen, eleitten, ilmeitten yms. ainesten tukea apunaan. Vihdoin on kirjoituksen julkisuus omiansa Iyömään leimansa sen asuun. Tietysti puhekin voi olla julkista, mutta kirjoitus on sitä ainakin nykyisin paljon suuremmassa määrässä. Kahdenkeskisenkin kirjallisen tuotteen jääminen vain kahdenkeskiseksi ei ole varma asia – useampi kuin yksi kirjeenvaihto on julkaistu. Se että kirjoitus, tuttavallinenkin, helposti on julkisempaa kuin puhe, se panee kirjoittajan valikoimaan sanojansa, olemaan varovaisempi ja ennen kaikkea viimeistelevämpi. Toimintojen julkisuus on ankara sensori. Mitä näistä asioista: siitä että kirjoittaessa enimmiten on aikaa ilmaisujen harkitsemiseen ja että kirjoitus on julkisempaa kielenkäyttöä kuin puhe, sitten yksityiskohtaisemmin mainiten seuraa, siitä jokin esimerkki.

Jos kirjoitan toverilleni, ystävälleni, jollekulle vieraalle henkilölle, aloitan esitykseni: Hyvä Veli! Veli Hopea! Rakas Ystävä! Herra Lehtori! jne. aina riippuen siitä tyylilajista, johon tuttavuuden asteen mukaan kirjeeni on viritettävä. Mutta kaikille näille aloituksille on ominaista, että ne eivät voi juuri tulla kysymykseen henkilökohtaisesti tavatessa. En tavatessani toveriani sano Hyvä Veli! vaan Terve! tms. Ts. tuttavallinenkin kirje on tässä alussaan nostettu alkunsa laadun puolesta juhlapuheen tyyppiseksi. Sillä on siis sama alkamiskaava kuin saarnalla: Rakkaat Sanankuulijat!, Veljet ja Sisaret! tai juhlapuheella: Hyvät Naiset ja Herrat! Tässä mainitsemassani esimerkissä kuvastuva piirre on sangen tyypillinen jotakuinkin kaikelle kirjoitukselle, nimittäin siis se, että kirjoitus huolellisuutensa, huolitellun asunsa, viimeistelynsä takia on virittynyt astetta korkeampaan tyylilajiin kuin vastaavissa tapauksissa käytettävä puhe. Kirjoituksen sananvalinta on näin sen luonteen mukaista; kiukkuiset haukkumasanat esim. ovat harvinaisehkoja. Moittiminen ja halveksuminen tapahtuvat kirjoituksessa yleensä hienommin, vaikka kenties terävämmin asein. Vivahduksekkaat interjektiot eivät kirjoituksessa ole niin yleisiä kuin puheessa. Kirjoitus saattaa joskus käyttää sanoja, jotka voivat tulla kysymykseen vain puheen ylimmissä tyylilajeissa ja niissäkin vain varsin kirjallisina (semmoisia ovat esim. oi! ja o! sanaset). Monenlaiset pikkuiset väli-ilmaukset, kuten esim. tuota noin, nimittäin, joo, niin, ovat kirjoituksessa kiellettyjä. Muudan vanha kronikka kertoo, mitenkä eräällä 1500-luvun saksalaisella ruhtinaalla oli tapana käyttää sanoja 'wie sich das gebührt'(= niinkuin on kohtuullista) aivan tavantakaa. Sanelun mukaan kirjoittava kirjuri laati sitten kerran kirjeen, joka alkoi: 'Wir Berthold, Fürst zu Henneberg, wie sich


(6)
das gebührt, entbieten Euch, wie sich das gebührt, freundwilligen Gruss, wie sich das gebührt' jne. Kun kirje luettiin ruhtinaalle, hän vihastui ja lupasi 'wie sich das gebührt' hakkauttaa kirjurilta 'wie sich das gebührt' pään poikki 'wie sich das gebührt'. Tunnettua on edelleen, miten tautologiaa, samojen tai samankaltaisten sanojen lähekkäistä toistumista vainotaan kirjoituksessa, puheessa sitä sen sijaan kyllä saa verraten paljon esiintyä, sillä kuulija ei niin perin tarkoin muista puhujan sanoja, että osaisi siitä erityisesti häiriintyä. Räikein esimerkki viimeksi mainitsemastani tapauksesta lienee sitten sanan runsaus kerronnassa. Puheeseen ei myöskään voida vaatia sovellettavaksi sitä sääntöä, että ja sana on yleensä pantava vain kahden viimeisen rinnastusosan väliin. Puhujan on näet vaikea tietää, mitä kaikkea hänen mieleensä vielä juolahtaa, ja tästä syystä hän aivan hyvin voi joutua käyttämään ja sanaa useammin kuin mikä kirjoituksessa on luvallista. Edelleen ovat kirjoituksesta karkoitettuja monenlaiset puheen selittelevät pikkuhaarautumat, jotka ovat puheelle varsin ominaisia. Kirjoituksen virkkeillä täytyy olla kiinteä kurssinsa, niiden ei ole lupa kirmailla sinne tänne. Tällaisia pikkupiirteitä, jotka erottavat puheen mainitsemassani suhteessa – tekevät sen vähemmän juhlalliseksi kuin kirjoituksen – on miltei lukematon määrä. Sellainen on vielä kuitenkin yhden erikseen mainitakseni kirjoituksen v a n h o i l l i s u u s, ominaisuus joka tietenkin on yhteydessä kirjoituksen julkisuuden kanssa. Meiltä puuttuu usein rohkeus käyttää julkisesti sellaisia pikku-uudistuksia, jotka ehkä voimme pienessä seurassa toteuttaa. Sitä paitsi muutokset kirjoituksessa varsinkin siellä, missä kirjoituksen traditiot ovat vuosisataiset ja lujat, ovat huomiotaherättäviä, ne paistavat tekstissä niinkuin musteläiskä, niin että helpompaa ja varmempaa on polkea vanhaa latua kuin uudentaa. Niin esim. loppuheittoiset laskusanat yks, kaks, viis, kuus, ovat suomessa puhutussa kielessä, myöskin sivistyneessä puhekielessä, aivan yleisiä. Kieltämättä täydellisten muotojen käyttäminen vaikuttaa jo hiukan jäykältä, paperiselta kuten sanotaan. Kirjoituksessa loppuheittoiset asut tuskin ollenkaan tulevat kysymykseen. Eivätkä ne voikaan tulla vielä kysymykseen, koska ne paperilla esiintyessään vaikuttavat toistaiseksi epätarkoituksenmukaisella tavalla, huolimattomilta, sivistymättömiltä. Kirjoituksessa predikaatti edelleen noudattaa mon. 3. persoonan kohdalla subjektin lukua jotakuinkin uskollisesti. Puhutussa kielessä tämä ei enää ole tavallista muualla kuin lounaissuomen kansanmurteissa. Se vanha kanta, jota kirjoitus sanotussa kohden osoittaa, näyttää kuitenkin olevan


(7)
horjumassa. Tuntuu olevan vain ajan kysymys, milloin subjektin ja predikaatin luvun kongruenssi mon. 3. persoonan kohdalla siirtyy kirjoituksen ylätyyliin ja milloin normaaliproosassa tyyppi Laivat huutelee saa virallisen hyväksymisen. Aivan pahalta tämä kongruenssittomuus ei missään tapauksessa enää näytä paperillakaan.

Jos vielä mainitsen, että näistä eri seikoista on seurauksena, että kirjoitus on puhetta epäpersoonallisempaa, vähemmän kullekin puhujalle luonteenomaisia aineksia sisältävää, yleiseen kaavaan valetumpaa, että se on samalla myöskin y h t e n ä i s e m p ä ä kuin esim. meidän monia eri vivahduksia salliva yleispuhekielemme, olen kai luetellut ainakin silmiinpistävimmät puhuttua ja kirjoitettua kieltä erottavista ominaisuuksista.

Näitä seikkoja muistellessa ymmärtää helposti, että osa niistä vaikeuksista, joita lukeminen niin ensin koulussa kuin sitten myöhemminkin esiintyessä tuottaa, saattaa perimmältään perustua puhutun ja kirjoitetun kielen voittamattomiin eroavaisuuksiin, siis siihen, että kirjoitettua kieltä ei pelkällä lukemisella voida kääntää luontevaksi puhutuksi kieleksi. Tahtoisin siis saada sanotuksi, ettei se kiusallinen, kaikkien tuntema, kuuluisa ja lukemattomat kerrat äidinkielen opetuksessa pannaan tuomittu lukutapa, joka kaikissa kouluissamme ja koko runsaasti myös koulun ulkopuolella, lausunnassa, teatterissa, puheissa jne. rehoittaa villinä ja itsepäisenä, ole helppo poistaa, sillä yksi niistä tekijöistä, jotka siihen johtavat on se, että meidän on m a h d o t o n   j ä ä n n ö k s e t t ö m ä s t i muuntaa luettava puhutun kielen kaikki ominaisuudet omaavaksi esitykseksi. Olen ollut havaitsevinani, että opetusopillisessa kirjallisuudessa esitetään lääkkeinä moitittua lukutapaa vastaan lähinnä kahta asiaa: on muistettava pysähtyä välimerkkien kohdalla ja on muistettava panna paino eräille sanoille. Edellisestä sanoin tässä äsken jo sen, mitä siitä kai on sanottava, jälkimmäisestä seikasta esim. J. Länkelä Äidinkielen opetusopissaan (1902, I, s. 86) selittää: »Miten saada paino oikealle sanalle pannuksi, on kysymys, jota monikaan opettaja ei ajattele, ja antaa lasten pärpättää tuolla yksitoikkoisella, henkeä kuolettavalla kouluäänellä, kunhan vain kirjain- ja sanavirheet välttyvät ja hän saa rauhaa nauttia ja lapset ajattelemattomina uinaella», mutta jonka suhteen oikeutta myöten kai olisi muistutettava, että »pärpätys» l. koululuku ei siitään luultavastikaan paljon parane, vaikka painoja pantaisiinkin aina sinne tänne. Tämä painon sijoituskysymys ja käyttely on näet vain yksi monen monista Länkelän pärpätykseksi nimittämän lukemisen puutteista, ja onpa vielä koko lailla luultavaa, että painonkin sijoittelu


(8)
sinne tänne voi vallan hyvin vain lisätä lukemisen virheellisyyttä, sillä eri tehostuskeinoista, joita puhe käyttää, paino on ainoastaan yksi monista, (esim. puheen jouduttaminen, sävyn muuttaminen, kuiskaaminen, tämäntapaiset voivat nekin tulla kysymykseen). Näillä keinoin ei siis pitkälle potkita, sillä tämän paperipaheen aiheet ovat ymmärtääkseni koko lailla syvällä. Paitsi sitä, että kirjoituksen muuntaminen täysin luontevaksi puheeksi on lapselle ja miksei myös aikuiselle likipitäen ylivoimainen tehtävä, koululapsi lukiessaan joutuu ainakin lukemisen alkuvaiheissa ponnistelemaan pelkän lukemisen vuoksi aika kovasti, niin ettei ole ollenkaan ihmeellistä, ettei se, mitä kirjaan on pantu, tule hänestä hänen omana ilmaisunaan, vaikka se ehkä sisältönsä vuoksi kenties joskus voisi semmoisena tulla, ei tule siis luontevan puheen tavoin, vaan yksitoikkoisena, ääntä joskus huomattavasti korottavana »pärpätyksenä». Samanlaista kokemusta lukemisen psyykillistä energiaa sitovasta vaikutuksesta saa itsekukin, jos ryhtyy lukemaan epäselvää tekstiä tai sanokaamme vanhaa suomea, jonka oikeinkirjoitus jonkin verran poikkeaa nykyisestä ja totunnaisesta. Lapsen ja aikuisen lukemisen epäluonnollisuus saattaa edelleen johtua siitä, että asianomainen on ääneen lukiessaan p i e n i   j u l k i n e n   e s i i n t y j ä , emmekä me julkisesti esiintyessämme aina esiinny luontevasti, normaalisti, emmekä kaikkien sääntöjen mukaisesti. Sellainen lapsi, joka ei kuten sanotaan kainostele, häntä ei tämä syy ole johtamassa epäluonnolliseen lukemiseen. Neljänneksi pitäisin mahdollisena, ettei opettajan oma esikuvakaan aina ole miellyttävän mallikelpoinen varsinkaan jos hän lukiessaan lausuu; koko lailla liioittelematta voinee väittää, että lausuminen ja ns. taiteelliseen lukemiseen pyrkiminen yleensä on, syistä joita en voi tässä kosketella, varsin sopiva keino ei yksitoikkoiseen mutta muuten epäaitoon ja teennäiseen, yhtä kiusalliseen lukemiseen pääsemiseksi. Mutta vaikka onneton koululuku »pärpätys» saattaakin aiheutua syistä, jotka ovat opettajan vaikutettavissa vain ani vähäisen, koululuku on siinä määrin ikävä ilmiö, että sitä vastaan täytyy mobilisoida kaikki maan ja taivaan voimat. Sitä paitsi jos tunnemme taudin syyt, kenties pystymme sitä vastaan menestyksellisesti taistelemaankin. Mitä asiantilan korjaamiseksi sitten voisi tehdä?

Ensinnäkin voisi ajatella, että kun lapsen asetamme aapisensa eteen ja annamme hänelle tehtäväksi hyvän lukemisen, niin emme sisällytä siihen esim. sitä, että luettu tulisi säröttömästi muunnetuksi puheeksi tai puheen veroiseksi, se on — kuten jo tiedämme — useimmiten mahdotontakin. Lukemisesta saakoon kuulua ja käsit-


(9)
tääkseni täytyy kuulua, että se on luettua tekstiä, että siis emme puhu vaan että luemme. Tällaisissa tapauksissa lukeminen on aitoa, väkisin pyristellessämme irti paperista, irti lukemisen lukemisen luonteesta, suistumme tavallisesti ojasta allikkoon, teennäisyyden suohon. Hyvän esimerkin siitä, miten lukeminen lukemiseksi leimattuna ja vielä aivan erityisesti lukemiseksi tehostettuna voi olla vaikuttavaa olematta suorittajalleen vaikeata, tarjoaa katolisen kirkon raamatunluku, joka suoritetaan niinkuin tunnettua selvää nuottia noudattaen. Lukemisen olisi siis aluksi yleensä annettava olla lukemista, ellei ole kysymys näyttelemisestä. Suurimmat ja miltei voittamattomat vaikeudet syntyvät näet silloin, kuin luetun pitäisi olla ikään kuin lukematonta. Toiseksi minusta tuntuisi sopivalta keinolta vaikeuksien vähentämiseksi aapisten ja alkeiskirjojen t y y l i l a j i n   a l e n t a m i n e n. Niinkuin äsken mainitsin, kirjoitettu kieli on tavallisesti viritetty korkeampaan tyylilajiin kain vastaavassa tilanteessa käytetty puhuttu kieli. Kun lapsilla ei yleensä vielä voi olla erinomaista tyylintajua, aapisten ylätyylit ovat hänelle varsin vieraita, jo tyylimuotoina ne ovat mahdottomia luontevasti luettaviksi. Minä puolestani en ainakaan ymmärrä, miten lapsi lukisi luontevasti aapisestaan semmoista ylätyylistä hymistystä, mitä niissä sen pahempi niin paljon on. Tai jos 7-vuotias lapsi pannaan lukemaan Erkon sinänsä kaunis runo: Oi, jos oisit sydämeni, raitis niinkuin uusi oras, puhdas kuni kehdon lapsi, kirkas kuni lähteen silmä! Niin jos oisit, sydämeni!, niin siinä on ajatus, joka kenties olisi lapsellekin tajuttava, vaikka ei sekään ole varmaa, kuva- ja runokielellä suljettu lapselta seitsemällä sinetillä, ja varmasti on tehty mahdottomaksi ns. Iuonteva lukeminen. Tämmöinen kappale lapsen täytyy, jos hän on normaali lapsi, lukea ikäänkuin vain viran puolesta. Suosittelisin lukukirjoihin siis enemmän sellaista tekstiä, joka voidaan lukea koulussa lukemiselle kuuluvalla luonnollisuudella ja joka siis kouluoloissa voi lapsille olla mielekästä. Ylätyyli, joka alkeiskirjoissamme kukoistaa, lapsen on kyllä opittava, mutta sen tulee tapahtua tilanteessa, joka on ylätyylin käytölle ominainen, ei siis milloin tahansa, muuten tulos voi olla päinvastainen kuin tarkoitetaan. Minkälaiseksi sanan tyylisävy meissä muodostuu, se riippuu näet siitä ympäristöstä, jossa ilmaus opitaan, kadulla vai kirkossa. Useille meistä rukki on jotakuinkin runollinen sana, emme sitä enää kovin paljon näekään muualla kuin kaunokirjallisuudessa, erityisesti runoudessa. Helsinkiläisnuoriso — ehkä samoin on muuallakin, en tiedä — tuntee tämän sanan, mutta sillä ei — ei ainakaan pienellä väellä — ole harmain-


(10)
takaan aavistusta siitä, että rukki olisi muuta kuin auto nimitettynä nimellä, joka osoittaa, että olen ma ennenkin mokomia nähnyt enkä ihmettele tuon virtaviivaisuutta enkä loistoa viiden pennin edestä.

Ns. luontevan lukemisen saavuttamiseen mahdollisesti sopivana keinona rohkenisin vielä vetää esiin sen ehdotuksen, että lukemisen — ja tietysti myös kirjoittamisen — opetus siirrettäisiin kansakoulussa niin myöhäiselle asteelle kuin suinkin. Luulen, että nykyinen tilanne, jossa opetus aloitetaan erinomaisen intensiivisellä lukemaan opettamisella, on pikemminkin seuraus vanhasta tottumuksesta kuin perinpohjaisesta harkinnasta. Kansanopetuksen ensimmäisenä varsinaisena päämääränä oli luku- ja kirjoitustaidon opettaminen, ja siltä ajalta nykyinen tulinen kiire lienee perintönä. Varsin myöhäiselle asteelle ei lukutaidon opetusta eikä lukukirjan käyttöä valitettavasti voitane siirtää, koska jo yläkoulun ensiluokkalainen tarvitsee kirjan apua opinnoissaan, siis tämän teknillisen tempun hallintakyvyn. Mutta kenties alakoulun ensimmäinen luokka ja toinenkin luokka suurimmalta osalta voitaisiin vapauttaa lukukirjan orjuudesta ja eräistä sen haitallisista vaikutuksista. Jos näin meneteltäisiin, toimittaisiin nähdäkseni 1925 työnsä päättäneen maalaiskansakoulun opetussuunnitelmakomitean hengessä, vaikkakaan ei sen kirjaimen mukaan. Tämä komitea näet on mietinnössään selvästi korostanut alakoulun kasvatustehtäviä ja asettanut sanoisinko varsinaisen kielenopetuksen, ns. ympäristöopetuksen uskonnon, laskennon ja äidinkielen rinnalla tärkeään asemaan, sekä alleviivannut puhekielen harjoittamisen tärkeyttä. Ehdottamallani tavalla menetellen voitaisiin luultavasti yhdeltä kulmalta supistaa eräitä tyydyttävää lukemista muuten kohtaavia vaikeuksia. Pienokaiset ensinnäkin tottuisivat ensimmäisen kouluvuotensa aikana täydellisesti uuteen ympäristöönsä, oppisivat esiintymään siinä suurin piirtein vapautuneesti ja harjaantuisivat puhumaan opettajan kanssa ja luokassa yhtä pakottomasti kuin välitunnilla tovereittensa kanssa. Keskustelun ja kukaties varovaisen kertomisen puitteissa luonnollinen puhumistottumus saisi ehkä riittävän vankat juuret ja muun opetuksen yhteydessä lasten monessa kohden varsin vajavainen kielenkäyttö varttuisi, tyylintaju sopivissa luonnollisissa yhteyksissä kasvatettuna pääsisi kehittymään, lapsi ts. siis vahvistuisi paremmin kestämään niitä järkytyksiä, jotka lukeminen on varmasti tuova mukanaan; kuta vanhempana, vakiintuneempana ja kieleltään kypsyneempänä, esitystaidoltaan varmistuneempana hän joutuu lukemistehtävän eteen, sitä vähemmän otaksuttavaa on, että


(11)
lukeminen muuttuu siksi jamaukseksi tai teennäisyyden näytteeksi, jota se valitettavan usein on. Niin, mutta keskeytän tämän kamaripedagogiikkani toivoen, että kokemuksella olisi joskus tilaisuus osoittaa, olisivatko mainitsemani keinot omiansa lieventämään niitä puutteita lukemisessa, joihin kouluväki on toistuvasti kiinnittänyt huomiota ja joihin kaikki äidinkielen opetusoppia käsittelevät teokset neuvovat taikka suorastaan velvoittavat opettajan aikaansaamaan parannusta. Joka tapauksessa näyttää siltä, että ne varsin syvällekäyvät eroavaisuudet, joita puhutun ja kirjoitetun kielen kesken voi todeta olevan, on opetuksen tekniikassakin tavalla tai toisella muistettava ja otettava huomioon. Me olemme, mikäli osaamme lukea ja puhua, niin sanoakseni kaksikielisiä eikä tämä kaksikielisyys ole pienille lapsille varmaankaan sen terveellisempää tai haitattomampaa tai sen merkityksettömämpiä seurausilmiöitä aiheuttavaa kuin muukaan bilingvismi.