KASVATUS JA KOULU , N:o 3-4 1969.


 
 

Koulunuudistusmielipide vuodelta 1915



AARNI PENTTILÄ



Eduskunta oli 23. 4. 1912 pyytänyt (= tehnyt alamaisen anomuksen), että hallitus valmistuttaisi lakiehdotuksen (= armollisen esityksen), jonka mukaan kansakoulusta tulisi kaiken opetuksen pohjakoulu. Senaatti lähetti tämän anomuksen samana vuonna jouluk. 4:ntenä koulutoimen ylihallitukselle käskien ylihallituksen antaa siitä lausuntonsa.

Kun koulutoimen ylihallitus oli saanut alkeisoppilaitosten rehtoreilta ja tyttökoulujen johtajattarilta pyytämänsä lausunnot. se ryhtyi asiaa käsittelemään ja istunnossaan 26. 1. 1915 se päätti lausunnostaan. Lausunto oli torjuva. Koulutoimen ylihallituksen mielestä »oppikoulun, sekä poika- että tyttökoulujen, tulisi edelleen jatkona liittyä ylemmän kansakoulun II luokkaan eli vuosiosastoon».

Pitkähkössä lausunnossaan ylihallitus ensin selostaa eduskunnan perusteluja, jotka olivat olennaisesti yhteiskunnallisia. Muutoksen perimmäisenä tarkoituksena oli poistaa kansakoululta se luokkakoulun eli varattoman väen koulun luonne, joka sillä eduskunnan käsityksen mukaan oli. Muutoksen eduskunta oli ajatellut toimeenpantavaksi siten, että kansakoulun luonne ja ohjelma säilyisivät ennallaan. Oppikoulukin voitaisiin jättää koskemattomaksi paitsi tietysti siinä, että sen kahden ensimmäisen luokan aikainen opetus olisi jätettävä kansakoulun huostaan.

Kouluhallitus mainitsee kielteisen kantansa perusteluksi ensinnäkin sen, että käsitys kansakoulusta luokkakouluna ja varattoman väen kouluna on suuresti liioitteleva, sillä oppikoulu saa yhä enenevässä määrin oppilaansa kansakoulusta (jossakin oppilaitoksessa prosenttiluku on saattanut nousta 94 :ään, suomalaisissa reaalilyseoissa, alkeiskouluissa ja kunnallisissa yhteiskouluissa se oli keskimäärin 75 %). Ehdotuksen toteuttaminen taas on mahdotonta. Oppikoulusta ei voida siirtää kahden ensimmäisen vuoden opetusta vakavitta haitoitta kansakoulun huostaan. Kansakoulun ylimpien luokkien ja oppikoulun kahden alimman luokan opetus ei ole, kuten eduskunta asian esittää, yhtäläistä. Eduskunta on mm. sivuuttanut kokonaan sen, että oppikoulussa kahdella ensimmäisellä luokalla luetaan jo uusia kieliä 12 tuntia viikossa. Eduskunnan suunnitteleman ehdotuksen toteuttaminen olisi oppikoulun suoranaista pilaamista.

Koulutoimen ylihallituksen lausuntoon liittyi yksi eriävä mielipide. Sen liitti istunnon pöytäkirjaan silloinen kansakoulujen ylitarkastaja Konrad Hildén (1869 – 1916). Tällä mielipiteen ilmauksella on nykyajan silmin katsottuna oma mielenkiintonsa. Niin kuin tiedetään, sen mukaisia käytännön toimia sitten vähän myöhemmin yritettiin, mm. Jyväskylään perustettiin koelyseo, joka perustui koko kansakoulun oppimäärään. Eriävä mielipide kuuluu seuraavasti:

»Ennenkuin ryhdyn seuraavassa esittämään niitä kohtia, joissa en voi yhtyä Ylihallituksen enemmistön lausuntoon, pyydän mainita olevani Eduskunnan ja Ylihallituksen enemmistön kanssa täydellisesti samaa mieltä siitä, että tämän kysymyksen yhteydessä ei kansakoulumme opetussuunnitelmaan pitäisi lainkaan koskea. Niin tärkeätä kuin monista muista syistä onkin se, että kansakoulun opetussuunnitelmaa jonkun verran muodostellaan, olisi minunkin mielestäni perin haitallista tehdä yleinen kansalaiskoulumme riippuvaksi niiden verrattain harvalukuisten lasten tarpeista, jotka joutuvat jatkamaan opintojaan oppikouluissa.

Mitä sitten tulee kysymykseen koko kansakoulun tekemisestä oppikoulun pohjakouluksi, niin ymmärrän kyllä panna arvoa niihin epäilyksiin, mitkä Ylihallituksen enemmistön lausunnossa esitetään. Vaikeudet ovat nähtävästi varsin suuret ja vaativat siis noudatettavaksi tarkkaa harkintaa ja mitä suurinta varovaisuutta.

Minusta näyttää kumminkin siltä, kuin kyseessäolevaa muutosta puolustaisivat siksi syvälle ja laajalle vaikuttavat syyt, että niiden merkitys pakottamalla pakottaa moneenkin kertaan harkitsemaan, eikö kaikesta huolimatta löytyisi teitä muutoksen käytännöllistä toimeenpanoa varten.

Kuten koulukomitean ja Ylihallituksen tilasto osoittaa, ei meidän kansakouluamme tosin voi »varattoman väen kouluksi», »luokkakouluksi» mainita, jos ajattelee koko maamme oloja. Käyhän näet selville, että yleensä tuntuvasti yli puolet, ehkäpä jo nykyään 2/3 kaikista alkeisoppilaitoksiin ja tyttökouluihin oteutuista ovat saaneet alkuvalmistuksensa kansakoulussa. Asiantila muuttuu kumminkin jonkun verran, jopa huomattavastikin, kun ajattelemme, että tätä prosenttimäärää kohottavat varsin tuntuvasti maalaisyhteiskoulumme ja erinäisten pikkukaupunkien alkeiskoulut, joiden melkein kaikki oppilaat ovat kulkeneet kansakoulutietä. Vaikkei minulla valitettavasti olekaan viime vuosilta mitään tilastoa käytettävänä, en luule erehtyväni väittäessäni, että useimmissa maamme vähänkin suuremmissa kaupun-

(219)

geissa toimiviin oppikouluihin tuskin puolet oppilaista tulee kansakoulutietä. Juuri tällaisista seuduista ja luonnottomista oloista saa voimakasta tukea ja yllykettä se käsitys, että kansakoulu on jonkunlainen »varattoman väen koulu», ja tämä käsitys, jolla on lisäksi lujat historialliset juuret, elää voimakkaana ja selvänä kaupunkiväestön syvissä riveissä yhtä hyvin kuin korkeammissa kansankerroksissa, vieläpä muutamin paikoin laajalti maalaisväestön piireissäkin ja saa aikaan sen, että ken vain kykenee, välttää panemasta lapsiaan kansakouluun.

Meidänkin maassamme on siis todella olemassa sellainen asiantila, että yli 1/3, jopa monin paikoin yli 1/2 niistä pienokaisista, joiden on tarkoitus kehittyä kansamme sivistyneen luokan muodostajiksi, saavat sellaisen kasvatuksen, että he koulukasvatuksensa ensi hetkistä alkaen kulkevat muista erotettua tietä.

Tällaisen asiantilan muuttaminen olisi kipeän tarpeen vaatimaa. Yhteiskunnalliset tarpeet sitä vaativat. Se tarkempi henkisen kehityksen niin sanoakseni yhdenverisyys, minkä useavuotinen samansuuntaisen koulukurssin suorittaminen kykenee herkimmän lapsuuden kestäessä saamaan aikaan, ei ole suinkaan vähäksi arvioitava. Eri ihmisten käsitystavassa syntyvien monien kuilujen välille se luo yhdistävän sillan ja kykenee varmaankin jonkun verran heikentämään monen yhteiskunnallisen erimielisyyden aikaansaamaa katkeruutta. Sitä tietä kasvaa osaltaan eri kansalaisryhmien välille se sisäinen yhteys, jota ilman eivät parhaatkaan yhteiskunnalliset parannukset tuo mukanaan onnen tilaa. – Se reipas säätykierto, mikä meikäläisissä oloissa on kylläkin tuttua, saisi uudesta järjestelystä vähän uutta vauhtia. Tästä vilkastumisesta en puolestani näe vaaraa; se vain pakottanee yhteiskuntaa tiukentamaan valintahetkinä vaatimuksensa ja ennenkaikkea suunnittelemaan laajempaa alkeissivistystä antavat koulunsa entistä paljoa useammanlaatuisten jäsenryhmien tarpeiden mukaisiksi.

Tekisi mieleni sanoa, että kasvatukselliset näkökohdat pyrkivät muutoksen syitä harkittaessa hyvinkin yhteiskunnallisten syiden rinnalle. En puhukaan siitä, että moni koti saisi terveellisen vaikutuksensa alaisena pitää entisestään ainakin pari vuotta kauemmin pienokaisensa tai että monenkaan lapsen suhteen ei tarvitsisi kovin aikaisin ratkaista, yrittääkö saada tämän oppikoulu-uralle vai eikö. Tekee ennenkaikkea mieleni huomauttaa, miten tämä muutos olisi voimakas yllyke parantamaan monin tavoin koko kansakoululaitostamme, joka kieltämättä ei ole ollut riittävässä määrässä kaikkien kansankerrosten yksityiskohtaisen huolenpidon esineenä. Siten luullakseni taittuisi kärki monilta niistä syytöksistä, joita nykyään tämän kysymyksen yhteydessä tehdään kansakouluamme vastaan. Perustamalla taajemmin kansanlastentarhoja saataisiin sellaisten piirien lapset, joiden mielikuvaköyhyyden valitetaan vaikeuttavan alkuopetuksen yhteisyyttä, kehittymään niillä aloilla, joilla he ovat jäljessä. Erottamalla vaikeasti kasvatettavat ja vajaakykyiset entistä tarkemman hoidon ja opetuksen alaisiksi ei näiden haitallista vaikutusta tarvittaisi pelätä. Tarmokkaasti työskentelemällä alkuopetuksen kohottamiseksi nykyisestä syrjäasemasta saataisiin kansakoulutyön saavutukset varsinkin maaseudulla paljon runsaimmiksi ja vankemmiksi. Vähentämällä vielä jonkin verran luokkien oppilasmäärää saataisiin opetus entisestään voimaperäisemmäksi. En luulisi tällä tavoin pitkiäkään aikoja kuluvan, ennenkuin kansakoulumme työn arvo kohoisi kaikkien silmissä. Samalla sen opettajiston kehittäminen joutuisi niin tarkan ja tehokkaan huolenpidon esineeksi, että uudessa yhtenäisessä koulujärjestelmässämme ei löytyisi nykyistä jyrkkäseinäistä erottelua, vaan ainoastaan sellainen asteettaisuus, jommoinen on nykyään nuorempien ja vanhempien lehtorien välillä. – Eikä hyöty tästä muutoksesta koituisi ymmärtääkseni ainoastaan kansakoulun osaksi; myöskin tälle pohjalle perustuva jatkuva opetus saisi tehokasta sysäystä ottamaan varteen entistä jonkun verran enemmän kehittämistä myös niillä aloilla, jotka tähän asti ovat jääneet vain kansakoulussa kehitettäviksi.

Harkitessa tätä muutosta, jota kohti kasvatuksen historiakin viittaa kehityksen kulun käyneen, kohtaa meitä kysymys, onko jatkuvan opetuksen pohjaksi tehtävä koko kansakoulumme vai riittääkö ehkä se ylemmän kansakoulun kahden ensimmäisen oppivuoden suoritus, joka meidän maassamme on nykyään tarkoitettu olemaan pohjana.

Jos ajattelemme niitä syitä, joita edellä olen muutoksen puolteeksi esittänyt, niin täytynee tunnustaa, että ne kaikkikin puhuvat koko kansakoulun puolesta eivätkä jätä arvelemiselle sijaa. Ne kasvatusopin teorian miehet, jotka ovat tämänlaatuisia pedagoogisia kysymyksiä syvälti harkinneet olematta kyllä

(220)

välittömästi tekemisissä käytännön kanssa, ovat arvelematta ja ratkaisevasti asettuneet kannattamaan koko kansakoulua pohjakouluksi (esim. tunnetut saksalaiset Eucken ja Natorp). Monet käytännön miehet (esim. ruotsalainen F. Berg) ovat empimättä samalla kannalla. Tuntuvasti toisin näkyy olevan laita monen sellaisen teorian miehen, joka yrittää joka hetki hakea käytäntöön sovittamista, kuten esim. saksalaisten W. Reinin ja J. Tawsin. He eivät katso voivansa vaatia aivan koko saksalaista kansakoulua pohjaksi, vaan ainoastaan 4-6 alkuluokkaa; muun osan pitäisi rakentua näiden luokkien pohjalle aivan yhtä itsenäisesti kuin realikoulun ja kimnaasin. Samalla kannalla ovat olleet yleiset saksalaiset opettajakokoukset. Toistaiseksi ei voi sanoa ainoankaan Euroopan maan järjestäneen koko kansakoulua pohjakouluksi, niin lähellä kuin Sveitsi onkin sellaista järjestelyä.

Koko kansakoulun tekeminen pohjakouluksi olisi – kuten edellisestä kay selville – mielestäni suotavaa kansakoulun omalta kannalta. Myönnän tosin, että siitä voisi koitua kansakoululle haittaa. Onhan jo nykyään, ainakin joissakuissa kaupungeissa, esimerkiksi joku oppikoulujen pääsytutkinnoissa yksipuolisesti käytetty kirjoitustaidon tutkimistapa painostavasti pakottanut ylemmän kansakoulun II luokalla etukädessä tyytymään verrattain arvottomiin kirjoitusharjoituksiin. Mutta kun on syytä toivoa, että oivat pedagoogiset virtaukset saavat oppikoulujemme alaluokkien opetuksen yhä enemmän mukaansa, niin ei liene syytä pelätä, että oppikoulun opetusmenetelmällinen vaikutus olisi haitaksi. Voihan sitäpaitsi olla mahdollista, että löydetään nykyisestä tuntuvasti poikkeava tapa valita kansakoulusta oppikouluun siirtyviä, kuten on ollut kysymyksessä uusi tapa tutkia oppikoulusta yliopistoon siirtyviä.

Ylihallituksen enemmistön lausunnossa on muutoksen toimeenpano katsottu oppikoulun edun kannalta mahdottomaksi, oppikoulun kahtena ensimmäisenä oppivuonna annettua opetusta kun ei muka voitaisi jättää kansakoulun kahden viimeisen oppivuoden suoritettavaksi. En puolestani huomaa muutosta tältäkään kannalta mahdottomaksi. Jos sillä erilaisella asioiden esittämisen »tavalla», josta puhutaan, tarkoitetaan erilaista opetusmenettelyä, niin täytyy tunnustaa, että puolestani en ole huomannut erotusta, mikäli nimittäin kummassakin olen nähnyt hyvää opetusmenettelyä. Asioiden esittämisen »laajuudessa» kyllä on erotus. Mutta koska tiedän, että kansakoulun kaksivuotinen työ ei jää tuloksiltaan mitättömäksi, ja koska senkin kestäessä juuri sellaiset, joiden siirtyminen oppikouluun on suotava, kyllä ennättävät tiedollisestikin kehittyä suurin askelin, niin uskon, että liittämällä oppikoulun työ orgaaniseksi jatkoksi kansakoulutyölle saadaan vielä aikaa syventää tietoja, koska kansakoulussa tiettävästi luetaan asioita sellaisiakin, jotka vasta nykyisen oppikoulun keskiluokilla esiintyvät ja jotka siis aiheuttavat sen, että asianomaisten aineiden tuntimäärää voidaan jonkun verran toisten hyväksi vähentää. – Etenkin opetettavien kielten aiheuttaman tungoksen väitetään käyvän ylivoimaiseksi, ja minäkin puolestani myönnän, että kolmannen vieraan kielen aloittaminen täytyy lykätä tulevan keskikoulumme kolmannelle luokalle, joten siinä suoritettava kurssi tuntuvasti lyhentyy.

Jyrkästi en tahtoisi muutosta toimeenpantavaksi monestakin syystä, ennenkaikkea siitä syystä että pelkään oppikoulujemme entisestään vieläkin enemmän kaupunkilaistuvan; maaseutukouluista opin alalle pyrkivät ovat alkuopetuksen vajavaisuuden tähden ehkä vielä aluksi kilpailussa heikompia.

Ensiksikin jo aivan ensi tilassa pitäisi meidän saada kokemusta tämänkin asian suhteen s.o. olisi perustettava koekentäksi koko kansakoulukurssin pohjalla toimiva lyseo. Voitaneen tosin väittää, että kasvatuksen alalla tapahtuvaa kokeilua ei ole katsottu valtion tehtäväksi, vaan korkeintaan valtion avulla suotavaksi. Mutta kun ajattelee, kuinka monilla tähän verraten paljon mitättömämmillä aloilla nykypäiväinen valtio katsoo velvollisuudekseen itse harjoittaa kokeilua, niin en voi myöntää mainittua väitettä oikeutetuksi. Ehkäpä toiset pitävät kokeiluainesta – lapsia – liian kallisarvoisena pantavaksi »vaaralle» alttiiksi. Luulen kumminkin, että löytyisi kylläkin riittävä määrä lasten vanhempia, jotka käsittäisivät yrityksen hyvät puolet ja olisivat vakuutettuja siitä, että vaara on hyvinkin vältettävissä. Mahdollisesti jotkut muistuttanevat mieliin sitäkin, että meidän maassamme on jo tämänsuuntaista koetta yritelty, mutta menestyksettä. Ei olisi kumminkaan vaikeata osoittaa, että se koe, josta nyt on kysymys, alotettaisiin sekä taloudellisessa suhteessa että oppilasaineksilta aivan toisenlaisissa oloissa.

Tarkoin ja yksityiskohtia myöten asiaa harkitsematta ei missään ta-

(221)

pauksessa olisi ryhdyttävä työhön. Ehdotankin sen tähden, että Ylihallitus puolestaan lausunnossaan esittäisi tarpeelliseksi,
että Hallitus ensi tilassa suvaitsisi asettaa osittain oppikoulumiehistä osittain kansakoulumiehistä ja muista kansalaispiireistä kokoonpannun komitean, joka saisi tehtäväkseen suunnitella koko kansakoulukurssin pohjalle rakentuvan Iyseon toiminnan ja että kiireimmiten perustettaisiin yksi näin suunniteltu koelyseo ja sittemmin ehkä useampia lukioluokkiensa puolesta erilaatuisia.

Mielestäni olisi myöskin tärkeätä, että Ylihallitus jo tässä yhteydessä esittäisi puoltavansa sitä ajatusta,
että Hallitus näin saadun kokemuksen nojalla ottaisi viipymättä harkittavaksi, eikö olisi syytä valmistaa ja armollisena esityksenä Eduskunnan hyväksyttäväksi antaa lakiehdotus, jonka mukaan kansakoulu kokonaisuudessaan tulisi kaiken jatkuvan opetuksen pohjana olevaksi yleiseksi kansalaiskouluksi.

Muuan toinen toimenpide, joka jonkun verran kuljettaisi samaa päämäärää kohti, olisi ehkä verrattain helposti toteutettavissa. Tarkoitan sitä, että eräät nykyisen oppikouluasetuksemme pykälät kaipaisivat täydentämistä.

Keisarillisen Senaatin toukokuun 10:nä 1905 päivätyn päätöksen ja heinäkuun 15 p:nä 1905 annetun armollisen asetuksen mukaan vaaditaan nykyään tyttökoulujen ja yleisten alkeisoppilaitosten I luokkaan pääsemistä varten ylemmän kansakoulun II luokan (maalaiskansakoulun II vuosiosaston) oppimäärä. Tämän säädöksen vaikutusta niissä eri suhteissa, joista aikaisemmin on ollut puhe, ei sovi suinkaan halveksia. Valitettavaa vain on, että säädös erinäisten puutteellisuuksiensa vuoksi jäi etukädessä paperilla esitetyksi oivaksi periaatteeksi, saamatta käytännössä aikaan tuntuvampaa, tarkotettua ja terveellistä muutosta. En tosin voi tässä kohden turvautua muuta kuin omiin havaintoihini ja kuulemiini, mutta uskallan luulla, ettei viime vuosien tilastokaan osoittane toista. Mainitusta säädöksestä huolimatta ovat n.s. valmistavat koulut yhä edelleen jaksaneet luullakseni entiseen tapaan toimia. Ei nykyoloissa ole suinkaan tarkotuksenani ehdottaa kieltotoimenpiteillä ehkäistäväksi niiden toimintaa. Eikä voi tässä kohden olla edes paikallaan kaikin puolin harkita, mitkä kansakoulujemme mahdolliset vajavaisuudet ehkä vaikuttavat osaltaan siihen, että n.s. valmistavat koulut kestävät kilpailussa. Tahdon vain ottaa selville, onko mainitussa säädöksessä ja sen yhteydessä esiintyvissä määräyksissä joitakin puutteellisuuksia, mitkä ovat vaikuttaneet mainittuun asiantilaan. Luulenkin löytäneeni m.m. kaksi sellaista toistensa kanssa kiinteässä yhteydessä olevaa. Samassa kun mainittu heinäkuun 15 p:nä 1905 annettu asetus määräsi kansakoulun II oppivuoden oppimäärän vaadittavaksi alkeisoppilaitoksiin pyrkiviltä, selvitti se myös tarkemmin täten vaaditun oppimäärän sisällyksen. Mutta tästä selvittelystä me turhaan haemme sellaisia kansanopetuksemme neljänä alkuvuonnakin huomattavia aineita kuin havainto- ja kotitienoonoppia, käsitöitä, piirustusta, voimistelua ja laulua. Nämä aineet vievät kumminkin tiettävästi tuntuvan osan opetusajasta, ja ovat toiset erittäinkin tärkeitä. En luule, että olisi edes sopivaa ryhtyä pitämään näissä varsinaisia tutkintoja pääsytutkinnon yhteydessä, mutta katsoisin puolestani kohtuulliseksi, että kaikkien pyrkivien tulisi esittää täysin riittäviä takeita siitä, että he ovat myös mainituissa aineissa suorittaneet ylemmän kansakoulun II oppivuoden oppimäärän. Silloinpa luulen myöskin tuntuvasti korjautuvan sen kansakoululle epäedullisen ja valmistaviin kouluihin suuresti houkuttelevan asianhaaran, että kansakoulutietä voidaan oppikouluun päästä vasta (nelivuotisten opintojen jälkeen) noin 11-vuotisina, valmistavan koulun tietä taasen (kolmivuotisten opintojen jälkeen) jo noin 10-vuotisina. Viimemainittujen seikkojen johdosta ehdotan esitettäväksi,
että Koulutoimen Ylihallitus saisi tehtäväksi laatia ehdotuksen, mitä toimenpiteitä olisi tarpeen, että ylemmän kansakoulun II oppivuoden oppimäärä hetimiten entistä tarkemmin muodostuisi alkeisoppilaitosten ja tyttökoulujen I luokan pääsyvaatimukseksi.»

Tämän asiakirjan julkaisija ei ole selvillä siitä, mistä syystä sitä ei lähetetty senaattiin, vaikka koulutoimen ylihallituksen päätöksessä sanotaan, että senaattiin oli lähetettävä lausunnon lisäksi myös asian käsittelyn yhteydessä syntynyt pöytäkirja.