Puheemme sävelkulusta ja sen tehtävistä

PUHEEN SÄVELKULUSTA ELI korostuksesta eli intonaatiosta tiedetään verraten vähän täsmällistä, ja nekin tiedot, jotka näkee esitettävän, saattavat olla epäluotettavia. Onpa tieteellisessä kirjallisuudessa kannatusta saaneena esitetty mm. sellainen väite, että puheessamme ei esiintyisi mitään korostusta, intonaatiota, sävelkulkua, vaan että saamamme akustisen vaikutelman eräänä olennaisena määrääjänä olisi sävelkorkeuden vaihtelun sijasta puhunnosten heleyden vaihtelu. Koemme tämän käsityksen mukaan puhunnoksissa enemmän tai vähemmän heleitä tai tummia alueita. En puutu tähän mielipiteeseen tämän enempää, sillä mielestäni puheessamme esiintyvä säveltason vaihtelu, sävelasteikossa ylempänä ja alempana sijaitsevien kohtien seuraanto, intonaatio, on varma tosiasia ja jotakuinkin kiistämättömältä tuntuu, että käsittäminen noudattaa sävelkorkeuden (eikä siis heleyden) vaihteluja siinä määrin uskollisesti, että meillä on syytä kiinnittää tähän puheemme piirteeseen vakavaa huomiota. Meidän puheemme on ääntä, värähdysliikettä – kuten kaikki ääni – jolla on yleisesti korkeutensa, tasonsa. Kuta nopeampaa se värähtely on, jonka tuloksena ääniaistimuksemme on, sitä korkeammaksi sanomme asianomaista ääntä. Kuta suurempi toisin sanoen äänen ns. värähdysluku — luku, joka ilmaisee värähdysten määrän sekunnissa — on, sitä ylempänä sävelasteikossa sanomme äänen sijaitsevan. Hyvin selvästi tulee sanoissa havaituksi sävelkulkua silloin kun ne lauletaan. Laulaessa sävelkulun kuuluviin saaminen on suorastaan pääasia. Laulu eroaa puheesta melkoisesti siinä suhteessa, että siinä sama säveltaso säilyy yleensä paljon kauemmin kuin puheessa, ja siinä suhteessa, että laulussa käytettyjen säveltasojen erot ovat säännöllisiä lainalaisia intervalleja. Puheessa säveltaso yleensä muuttuu aivan hetkestä hetkeen, jatkuvasti ja säveltasojen erot eivät ole puhtaita intervalleja. Puheen ja laulun eräänlainen välimuoto on r e s i t a t i i v i, puolittain laulava lausunta, jota käytetään mm. suorasanaisten rukousten ja pyhien tekstien juhlallisessa lukemisessa. Resitatiivissa puhe lähestyy laulua tai päinvastoin laulu lähestyy puhetta. Sävelaines, melos, on resitatiivissa melkoisesti huomiota herättävämpi kuin puheessa.

VAIKKA PUHEESSA VÄLTTÄMÄTTÄ on sävelkulkua, emme kuitenkaan pane sitä yleensä merkille. Olemme puhetta kuunnellessamme tavallisesti niin keskittyneinä puheen ymmärtämiseen, että sen fysikaalinen asu jää taka-alalle ja varsinaisetta huomiotta. Havahdumme huomaamaan intonaation olemassaolon lähinnä vain silloin, kun ei puhuta samalla tavoin kuin itse puhumme. Vierasta kieltä kuunnellessa huomataan siinä esiintyvä sävelkulku paremmin, samoin käy monesti myös silloin, kun joudumme tekemisiin vieraan murteen kanssa, yksityisissä tapauksissa huomiomme kiintyy intonaatioon tavallista helpommin, kun joku henkilö puhuu omalaatuisesti, muista poikkeavasti. Merkkinä tästä huomion kohdistumisesta intonaatioon on monesti se, että väitetään vieraan kielen tai vieraan murteen puhujien l a u l a v a n puhuessaan. Niinpä esim. suomalaiset mielellään sanovat ruotsinmaalaisten laulavan, ja päinvastoin ruotsinmaalaiset myös väittävät, että Suomen ruotsalaiset laulavat ruotsia puhuessaan. Meillä on Suomessakin murteita, joista naapurit sanovat että niiden puhujat laulavat tai "veisaavat" puhuessaan. Se laulaminen, jota tässä näin sanottaessa tarkoitetaan, ei ole mitään varsinaista laulamista. Se on vain osoitus siitä, että jonkinvertaista huomiota on kiintynyt siihen meelokseen, siihen intonaatioon, jota vieraassa puheessa omasta totunnaisesta poiketen esiintyy.

Eräissä kielissä puheen sävelkulun muodolla on erittäin tärkeä asema. Niissä ei ole lainkaan yhdentekevää, onko sanan sävelkulku sellainen vai tällainen, kaksi erimerkitytyksistä sanaa voi esim. poiketa tosistaan ainoastaan sävelkulkunsa puolesta. Niinpä sävelkulun ja säveltason merkitsevyys mainitaan kiinan kielelle ominaiseksi piirteeksi. Kiina on kuitenkin meille niin outo ja etäinen kieli, että mieluiten etsin esimerkkini lähempää. Niitä on hyvinkin lähellä. Sellainen kieli, jossa intonaatiolla on sanoja erottava asema, on mm. Ruotsin ruotsi. Niinpä "häkki" on ruotsiksi buren (määräinen muoto) ja siinä sävelkulku on jokseenkin läpi koko sanan laskeva, mutta taas sanassa buren, joka on suomeksi "kannettu", sävelkulku poikkeaa äskeisestä siinä suhteessa, että toisen tavun säveltaso on ylempänä kuin ensimmäisen. Samoin poikkeavat toisistaan esim. regel "sääntö" ja regel "reikeli", stegen "askeleet" ja stegen "tikapuut", anden "sorsa" ja anden "henki" jne. Itämerensuomalaisista kielistä yhdessä, nimittäin lähisukukielessämme liivissä sanan sävelkululla samanlainen erotustehtävä. Niinpä esim. lehti on liiviksi leed. Siinä on välttämättä vallitsevasti laskeva sävelkulku. Jos käytämme vallitsevasti nousevaa sävelkulkua leed' sanassa, sana merkitsee luotia. Kun sävelkululla on tällainen sanoja toisistaan erottava asema, sanotaan, että sillä on asianomaisessa kielessä g l o t t i n e n m e r k i t y s.

Suomen kielessä ei intonaatiolla liene missään murteessa sen paremmin kuin yleiskielessäkään tällaista asemaa. Laajuudella eli kvantiteetilla on kyllä kielessämme suurikin glottinen merkitys, esim. savi on muuta kuin saavi, tuli muuta kuin tuuli ja tulli, tule on muuta kuin tuule tai tulle tai tuulle tai tulee tai tuulee tai tullee, mutta kahta erimerkityksistä sanaa, jotka poikkeaisivat ainoastaan intonaationsa puolesta, tuskin voimme löytää. Vaikka emme tunnekaan perinpohjaisesti äidinkielemme ja sen murteiden intonaatiota, tuntuu siis sangen todennäköiseltä, ettei intonaatiolla ole äidinkielessämme glottista merkitystä.

Mikä asema sillä sitten on?

ENSINNÄKIN MEIDÄN ON SYYTÄ todeta, ettei puheemme sävelkulku voi olla mikä hyvänsä, ettei toisin sanoen ole kokonaan yhdentekevää, minkälainen se on. Intonaatiolla on kyllä vapautensa ja väljät rajansa, mutta sillä ei ole rajatonta vapautta. Suomenkieliseen puheeseen kuuluu oma sävelkulkunsa, jota ilman puheemme ei ole oikealta, virheettömältä, aidosti äidinkieleltä tuntuvaa. Tämä traditionaalinen ja erikoistehtävätön intonaatio on meille, olipa sitten yleiskielestä tai murteista kysymys, valitettavasti vielä aika lailla tuntematon. Tiedämme siitä varsin vähän. On tavallista, että mainitaan että suomenkielinen puhe on yksitoikkoista ja ahtaalla sävelalueella liikkuvaa. En uskaltaisi kuitenkaan tätä väitettä muitta mutkitta allekirjoittaa. Olen suorittanut joitakin intonaationkirjauksia eikä minusta ole näyttänyt ollenkaan siltä että sellainen puhe, joka on huomiotaherättämättömästi suomalaista, olisi yksitoikkoisempaa kuin esim. englanninkielinen puhe. Minusta tuntuu siltä, että monotoninen esitys herättää meillä samalla tavalla ikävää huomiota kuin muuallakin. Meillä kouluissammehan taistellaan samalla tavalla kuin muidenkin maiden kouluissa yksitoikkoista, jamaavaa lukutapaa vastaan. M o n o t o n i n e n l u k u t a p a syntyy ja viihtyy poikkeuksellisissa olosuhteissa. Koulussa oppilas saattaa olla vielä tottumaton lukija. Itse lukuprosessi sitoo hänen henkisen energiansa niin kokonaan että luonnollinen sanonta jää syrjään. Itsekukin meistä voi hankkia omakohtaista kokemusta tämmöisen tekijän luontevuutta tyrehdyttävästä vaikutuksesta yrittämällä lukea esim. hyvin huonoa käsialaa. Tällöin itse lukuprosessi nielee meidän henkisen energiamme niin tarkkaan että ilmehikkäästä, säveltasoltaan vaihtelevasta lukemisesta ei juuri tule mitään. Koulussa lukeva on edelleen tavallisesti pieni esiintyjä, ja häntä saattaa tämä seikka u j o s t u t t a a ja h e r m o s t u t t a a. Poikkeuksellista ja henkisiä estoja luovista tekijöistä vapaa suomalainen puhe tuskin on yksitoikkoisempaa kuin useiden muiden kulttuurikielten käyttäjien puhe. Ainakin olisi syytä odottaa tutkimusten tulosta ennen kuin pitää väitettä puheemme yksitoikkoisuudesta aivan varmana.

Suhteellisen varmalta näyttää se tieto, että puheemme intonaatio seurailee painotusta, puheen voimakkuuden kulkua, ja siten, että suurempaa enegiaa seuraa myös korkeampi sävel. Näin ollen ensimmäinen pääpainollinen tavumme on samalla myös pääkorollinen eli sanan intonaatiohuippu. Meidän sopii tässä yhteydessä myös muistaa, että hyvin energinen ja kiivas puhe helposti nousee kimeäksi, suorastaan kirkuvaksikin. Tavallisissa oloissa sävelkulku kuitenkin ikäänkuin peittyy painotuksen taakse ja erillisenä huomaamattomaksi. Mielenkiintoista on panna merkille, että tämä sääntömme ei aina pidä paikkaansa, sillä meillä on murteita, joissa intonaatio ja painotus eivät ole sidoksissa toisiinsa, ja joissa korko- eli intonaatiohuippu voi sijaita painottomassa tavussa. Tietomme suomen intonaatiosuhteista ovat niin vaillinaiset, ettei voi sanoa tarkkaan, missä kaikkialla näin on asian laita, mutta ainakin eräät Satakunnan ja Hämeen murteet ovat tällä kannalla. Minulla on äskettäin ollut tilaisuusa tehdä mittauksia mm. muutamien tyrvääläisten murteentaitajien puheesta, jossa mainitsemani ilmiö on ollut hyvin selvästi havaittavissa. Niistä käy ilmi, että sikäläisessä murteessa pääpainoton toinen tavu luontevassa puheessa hyvin usein on pääkorollinen, intonaatiohuipun sisältävä. Eräs kielimestarini käytti puheessaan sammakkoo sanaa. Tässä puhunnoksessa ensimmäinen a alkoi 190 Herzin (– värähdystä sekunnissa) korkeudesta. Siitä alkoi säveltason nousu, joka jatkui mm:n aikana ja saavutti lakipisteensä toisen tavun a:n lopussa (297 Hz). Nousu oli suunnilleen sama kuin nousu pienen oktaavin fis:stä (185 Hz) yksiviivaisen oktaavin d:hen (293,7). Kolmannen tavun oo oli sitten koko ajan laskua aivan loppuansa lukuunottamatta. Puhunnoksessa siälä oli paljon krapuja Tyrvääv vesisä on kolme erinomaista näytettä etsimästämme ilmiöstä. Sanajonoalkaa 150:n ja 184 Hz:n välimailla liikkuvilla siälä oli sanoilla. Sävelkulku on sitten paljon sanan ensimmäisen tavun aikana jyrkästi nouseva. Nousu alkaa 153 Hz:stä ja saavuttaa l:n aikana n. 280 Hz:n korkeuden (n. 5 kokosävelaskelta). Toisen tavunaikana nousu jatkuu. Ensimmäinen huippu on suunnilleen 310 värähdyksen korkeudessa ja se kestää melkein koko toisen tavun ajan. Lasku tapahtuu ängän loppuosan ja kr:n kuluessa. Toinen tyypillinen sävelkuvio alku-, huippu- ja laskuvaiheineen on krapuja sanassa, jonka ensimmäisen a:n aikana säveltaso nousee jonkin verran, ja jonka toisen tavun u:n aikana saavutetaan laki 300 värähdyksen tienoilla. Kolmas tavu ja on säveltason jyrkkää laskua (t:n edellä 174 Hz). Kolmannen luonteenomaisen sävelkuvion tapaamme Tyrvääv vesisä sanoissa. Tämän sanajonon ensimmäisen tavun kuluessa säveltaso jonkin verran nousee 200 Hz:n tienoilta 275 Hz:n tienoille. Toisessa tavussa nousu jatkuu 320 Hz:n tasolle, jossa korkeudessa miltei koko pitkä ä pysyttelee. Sen jälkeen tapahtuu harvinaisen voimakas ja nopea säveltason lasku. Melkein koko vesisä liikkuu 150 värähdyksen alapuolella (matalin kohta on 109 Hz, lasku on enemmän kuin puolitoista oktaavia).

Eroja suomen murteiden kesken on varmaan myöskin ns. melodiakulman suuruudessa. Sävelkulun nousu samoin kuin sen laskukin voi olla loivempaa ja jyrkempää. Tätä nousua ja laskua voimme nimittää melodiakulmaksi. Asiasta ei voi kuitenkaan tutkimuksen tässä vaiheessa sanoa mitään muuta kuin olettamuksia. Luulisin esim. että savolaisen diftongin melodiakulma on pienempi kuin muiden murteiden puhujien, että ts. nousu savonmurteissa sanassa voe on pienempi kuin sanassa voi.

M ITÄÄN TÄSMÄLLISTÄ emme voi myöskään sanoa niistä sävelkulun tärkeistä tehtävistä, joita voisi sanoa i l m a u s t e h t ä v i k s i. Kielemme intonaation rajoissa voimme muunnella puheemme sävelkulkua ja saada esiin monenlaisia sävyjä. Tunnettu foneetikko G. J. Panconcelli-Calzia on kuvaillut lukuisia sellaisia intonaatioita, joita saksan so sanan ääntämyksessä voi esiintyä ja joilla saadaan esiin mitä erilaisimpia merkitysvivahduksia. Ruotsinmaalainen tutkija 0. Gjerdman on tehnyt vastaavanlaisen tutkimuksen ruotsin jaa sanan erilaisista käyttötavoista. Ja jos me ryhtyisimme kuvailemaan esim. niin sanan erilaisia ilmaisevia asuja, joissa intonaation kululla on keskeinen väritystehtävä, emme joutuisi aivan lyhyen luettelon eteen. Siinä olisi ivallisia niin-esiintymiä, kysyviä niin-esiintymiä, hämmästyneitä niin-esiintymiä, ankaroita, tylyjä, hyväileviä, lempeitä jne. Kun heräämme huomaamaan intonaation, emme lakkaa ihmettelemästä sen ilmaisukykyä, sen oirearvoa. Ymmärrämme myös elävästi, miksi puhutun kielen tunnemaailman rikkautta on mahdoton vangita paperille. Kirjain on suurelta osalta mykkä ja kuollut sen vuoksi, että siihen ei sisälly puhujan äänen sävelkulkua, intonaation monivivahteista sanovuutta.