Suomalainen Suomi 1958 n:o 5

Kieliopin sanan ja saneen vaiheilta

Tämän kirjoittajan äskettäin ilmestyneessä 'Suomen kieliopissa' on hyvin usein käytetty oppisanaa sane. Uusi termi muistuttaa kovasti vanhaa tuttua sanaa. Luulenpa suorastaan, että moni puheenalaisen kieliopin lukija tai selailija onkin aluksi epäillyt, että koko sane on vain painovirhepaholaisen runtelema sana. 'Suomen kieliopin' latojakin sai oman aikansa harjoitella, ennen kuin saneen latominen varmistui, vaikka latojat luullakseni yleensä ovat aika tottuneita heille outoon ladottavaan. Saneen esiintyminen ei missään nimessä ole painovirhe eikä sen käyttämys ole tarkoituksetonta ja harkitsematonta. Mutta onko tällaiseen kieliopin totunnaisen oppisanaston lisäykseen ollut aivan pakottavia syitä, sitä uskon kyllä monien lukijain kysyvän, varsinkin sellaisten, jotka eivät ole erityisemmin perehtyneet kielitieteeseen. Ovatpa eräät kielimiesarvostelijatkin tuoneet julki epäilyksensä saneen välttämättömyydestä.* Olisiko tämmöinen termi todella ollut vältettävissä? Ennen kuin vastaamme tähän kysymykseen, katsokaamme kuitenkin, mitä tuolla saneella on haluttu tarkoittaa.

Kuvitelkaammepa, että joku saisi tehtäväksensä laskea, miten monta s a n a a jossakin kirjassa tai miksei jossakin käsikirjoituksessa on. Miten hän ratkaisee tämmöisen tehtävän? Ainakin k a k s i tapaa on tarjona. Varmaa on, ettei menettele väärin, jos ryhtyy laskemaan, miten monta erillistä kirjainyhdelmää asianomaisessa kirjassa tai käsikirjoituksessa on. Kun kirja alkaa, niin kuin esim Gilbrethien kirja 'Tusinoittain halvemmalla', näin: «Isä oli pitkä mies, hänellä oli iso pää, leveä leuka ja Herbert Hooverin tyylinen kaulus. Hän ei ollut enää solakka. Hän oli sivuuttanut sadan kilon rajan pian kolmekymmentä täytettyään, ja se oli jäänyt niin kauas taakse, että oli aikoja, jolloin hänen täytyi turvautua rautatien matkatavaravaakoihin saadakseen selville painonsa. Mutta hänellä oli itsevarma ryhti, kuten ainakin herrasmiehellä, joka oli ylpeä vaimostaan, ylpeä perheestään ja saavutuksistaan liike-elämässä«, niin asianomainen laskee siis ensimmäisestä kirjainyhdelmästä Isä aloittaen yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi... kuusikymmentäviisi. Tuloksena on siis ensimmäisen kappaleen loppuun mennessä 65 sanaa. Asianomainen laskija jatkaa sitten samaan tapaan kirjan loppuun saakka ja saa loppusummaksi sanokaamme viisikymmentäneljätuhatta sanaa. Mutta joku toinen saman tehtävän saanut voisi suorittaa laskunsa toisella tavalla ja saattaisi päätyä koko lailla toisenlaiseen kirjamme sanojen määrää osoittavaan lukuun. Hän menettelisi seuraavaan tapaan. Hän ottaisi huomioon, että ensimmäisessä lauseessa on kaksi samaa sanaa (oli ja oli) Ensimmäisessä lauseessa ei tällä toisella laskijalla siis olekaan 15 sanaa, vaan ainoastaan 14 sanaa. Kahden lauseen jälkeen ei hänellä ole tuloksenaan 20 sanaa kuten ensimmäisellä laskijalla, vaan 18 sanaa, koska hän katsoo, että ensimmäisen lauseen hänellä ja toisen lauseen hän ovat samaa sanaa ja että hänellä on jo sanaluettelossaan hän sana kaikkine muotoineen. Kolmen lauseen jälkeen tällä toisella laskijalla ei ole tuloksena kuten ensiksi puheena olleella laskijalla 48 sanaa, vaan 42 sanaa, sillä kolmannen lauseen sanat oli, hän, hänen ja ja ovat jo esiintyneet edellä eikä niitä siitä syystä ole enää laskettava mukaan. Neljän lauseen jälkeen ei jälkimmäisellä laskijalla ole loppu-

_______
* Heidän joukossaan mm. maist. PAAVO PULKKINEN, joka tämän aikakauskirjan viime numerossa arvosteli kielioppiani, tuntuu suhtautuvan varsin väheksyvästi saneeseen pitäen sitä jopa ratkaisuna joka on onneton ja joka hänen mukaansa äärettömästi koettelee lukijan kärsivällisyyttä. Maist. Pulkkisen arvostelu on muuten kirjoitettu valitettavan äkeään sävyyn. Hänen ärtymyksensä perustuu lisäksi monessa tapauksessa aivan aiheettomiin huomautuksiin.



332

tulosta 65 sanaa; hänellä on vain 55 sanaa, neljännessä lauseessa olevat «sanat« hänellä, oli, oli ja ja näet esiintyivät jo edellisissä lauseissa. Neljännen lauseen sanalukuun vaikuttaa vähentävästi sekin, että siinä sana ylpeä esiintyy kaksi kertaa. Tällä tavalla tämän toisen laskijan työ jatkuu, ja hänen laskelmansa tulos poikkeaa sivu sivulta yhä enemmän ja enemmän ensimmäisen laskijan saamista summista. Kenties hän tulee sitten siihen lopputulokseen, että 'Tusinoittain halvemmalla' kirjassa on 54.000 sanan sijasta vain sanokaamme 6.900 sanaa.

Ilmeistä on, että edellinen laskijoistamme on laskenut toisenlaisia sanoja kuin jälkimmäinen laskijoistamme. Voisikin sanoa, että hän on laskenut 'Tusinoittain halvemmalla' kirjan saneet, kun taas hänen toverinsa on laskenut saman teoksen leksikaaliset sanat.

Olen tässä vain kehottanut lukijoita kuvittelemaan, että nämä kaksi laskutapaa ovat mahdollisia. Meidän ei tarvitse tyytyä pelkkään kuvitteluun, sillä molempia laskemistapoja taikka «sanojen« käsittelemistapoja esiintyy elävässä elämässä. Kun esim. jokin aikakauslehti tilaa joltakulta asiantuntijalta kirjoituksen, se voi ilmoittaa, että kirjoituksessa saa olla enintään 2000 sanaa. Epäilemättä tässä tilauksessa tarkoitetaan sanalla juuri saneita, käsikirjoituksessa sallitaan näet enintään 2000 sanaksi nimitettävissä olevaa kirjainyhdelmää, jotka erillisinä näkyvät käsikirjoituksessa ja jotka yhdessä määräävät sen tilan, minkä kirjoitus aikakauslehdestä nielee. Nämä 2000 sanetta tai tavallisessa kielenkäytössä siis sanaa ovat reaalisia olioita, joita toimitus ostaa vähän samaan tapaan kuin me ostamme lusikoita hopeasepältä tai paperiarkkeja kirjakaupasta. Toimituksen käsitys sanoista on siis tässä tapauksessa samanlainen kuin sen 'Tusinoittain halvemmalla' kirjan sanojen laskijan, josta ensiksi puhuimme. Toisen sanojen laskijamme menettelytapa tulee taas käytäntöön esim. silloin, kun johonkin teokseen laaditaan kielenopiskelijoita varten sanasto tai kun jonkin kielen sanavarasto esitetään sanakirjoissa. Caesarin 'Commentarii de bello Gallico' (Muistiinpanoja Gallian sodasta) teoksen sanaston laatija ei suinkaan kirjoita latinan opiskelijoille tarkoittamaansa sanastoon esim. est (= on) «sanaa« satoja kertoja, sum «sanaa« ( = olen) niin ikään satamäärin, erant «sanaa« ( = olivat) samoin sivukaupalla, jne., vaan hänellä on näiden tuhansien esiintymien sijasta selvitys esse ( = olla) sanasta. Lukemattomien esse verbien esiintymien maininnan sijasta sanastossa on vain yksi sana-artikkeli. Periaatteellisesti ja aivan samaan tapaan Nykysuomen sanakirja hallitsee kaiken tai ainakin melkein kaiken sen määrättömän sanepaljouden, jota meikäläisessä kirjallisuudessa ja kielenkäytössä esiintyy.

Sille lukijalle, joka on vaivautunut seuraamaan tähän asti esitystäni, on varmaan käynyt täysin selväksi, että se joka laskee 'Tusinoittain halvemmalla' kirjan ensimmäisessä kappaleessa olevaksi 65 sanaa, on laskenut yhteen muunlaisia olioita kuin se, joka katsoo, että mainitussa kappaleessa onkin vain 55 sanaa. Samoin on luullakseni käynyt ilmeiseksi, että aikakauslehden toimituksen tilaamat sanat eivät ole samanlaisia sanoja kuin sanakirjan tai sanaston tekijäin sanat. Sana on aivan päivänselvästi monimielinen. Mitään erimielisyyttä siis tuskin pääsee syntymään siitä, että jos halutaan olla täsmällistä ja yksiymmärteistä ilmausta käyttäviä, on sanan tehtävät jaettava eri ilmausten kesken. Sane tarjoaa nyt palveluksiaan, ja edeltä on jo käynyt ilmi, että sitä voidaan sopivasti käyttää tarkoittamaan noita reaalisia, kirjoituksessa näkyviä ja mustetta tai painomustetta tai muuta soveliasta ainetta olevia kirjainyhdistelmiä, joita esimerkiksi valitsemassamme tekstin palasessa oli 65 kappaletta ja jonkalaisia puheeksi ottamamme aikakauslehden toimitus tilasi kirjoittajalta enintään 2000 kappaletta. Sana jää merkitsemään jotakin sellaista, jota emme voi nähdä emmekä kuulla. Sen tarkoite on näet käsitteellistä laatua. Vain sanojen eri muotojen esiintymät eli saneet ovat meidän aistimaailmassamme.

Tarkoitus ei tietenkään ole, että jokapäiväinen kielenkäyttö välttämättä ryhtyisi puheena olevaan oppisanaston tarkennukseen. Kokemushan osoittaa, että jokapäiväisessä puheessa (ja myös kirjoituksessa) melko hyvin tulemme toimeen ilman ilmaustavan täsmennystä. Sen vuoksi uudistus voidaan nähtävästi rajoittaa etupäässä vain tieteelliseen ja nimenomaan kielitieteelliseen käytäntöön. Mutta kun nyt, niin kuin edellä mainitsin, kielitie-


333

teilijätkin ovat väheksyneet mainitsemani tarkennuksen tarpeellisuutta, jää tässä vielä selitettäväksi, onko siitä kielitieteelle jotakin nähtävää etua.

Hyvin selvänä oppisanaston tarkennuksen etu ilmenee, kun tarkastellaan toisaalta sanojen ja toisaalta saneiden ominaisuuksia. Nämä ominaisuudet ovat hyvin erilaisia, sillä sanat ovat kovasti toisenlaisia muodosteita kuin saneet. Kielitieteelle tämmöinen seikka on ymmärrettävästikin erittäin tärkeä asia. Mitäpä sanottaisiinkaan matematiikasta, jos se sotkisi toisiinsa esim. parin nailonsukkia ja luvun kaksi? Sama tuomio, joka kohdistettaisiin moiseen matematiikkaan, voitaisiin kohdistaa myös sellaiseen kielitieteeseen, joka sotkisi toisiinsa sanat ja saneet, nämä niin erilaiset asiat. Sanoista voimme mm. sanoa, että ne taipuvat tai ovat taipumattomia, että niillä ts. on useita muotoja tai että niillä on vain yksi muoto (jolloin ne ovat taipumattomia). Saneita emme voi sanoa taipuviksi emmekä taipumattomiksi. Saneita voi tosin taivuttaa, jos taivuttelee sitä paperia, johon ne on kirjoitettu, mutta tällainen taivutteleminen ei tietenkään ole samaa kuin kieliopillinen taivuttaminen, deklinointi tai konjugointi. Kielitieteen täytyy ymmärrettävästi voida sanoa, mitä kielessä taivutetaan ja ollaan taivuttamatta. Tarvitaan välttämättä yksiymmärteinen sana termi. Kun kielitieteessä sitten mainitaan taivutuksen perustuksella erottuvia sanaluokkia, sen täytyy olla aivan selvästi perillä siitä, että tämmöinen luokitus kohdistuu vain sanoihin. Saneilla on taas muita ominaisuuksia, jotka ryhmittävät ne. Niillä on esim. m e r k i t y s, joka sanoilta puuttuu. Tämä tuntuu vähän kummalliselta, mutta niin asian laita kumminkin on. Mikäpä olisi esim. tehdas s a n a n merkitys? Kun emme voi nähdä emmekä edes kuulla tätä s a n a a, sitä tietysti on mahdoton ymmärtää. Voimme sen sijaan sanoa, että eräät tehdas s a n a n  m u o t o j e n   e s i i n t y m ä t eli saneet, jotka voimme kuulla tai nähdä, merkitsevät tietynlaista teollisuuslaitosta, eräät taas—paljon harvinaisemmat esiintymät—saattavat merkitä, kuten Lönnrotin sanakirja mainitsee, lehmän alustaa tai pilttuuta, kolmannet voivat merkitä veneessä vesipesää, kaarien väliä, johon vesi kertyy, neljännet, niin ikään kovin harvinaiset, voivat merkitä kasvilavaa. Jos puhutaan sanan merkityksistä, voidaan sillä tarkoittaa vain, että asianomaisen sanan muotojen esiintymien eli saneiden piirissä on erilaisen merkityksen omaavia saneita. Kun saneilla siis on merkitys niitä tietenkin voidaan ryhmittää merkitysten perustuksella. Sanoja sen sijaan ei voida ryhmittää merkitysten perustuksella. Voidaan muodostaa esim.   l u k u s a n e i d e n  ryhmä, voidaan muodostaa asemaa merkitsevien saneiden ryhmä eli  s i t u a t i i v i e n  ryhmä, voidaan muodostaa ainetta merkitsevien saneiden eli ns.   a i n e s a n e i d e n  ryhmä jne. jne. Näillä luokituksilla on tietysti kielitieteellistä merkitystä, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että ymmärretään selvästi, että on kysymys saneiden ryhmityksistä. Jos sanoja ja saneita ei eroteta kielitieteessä toisistaan, tuloksena on sellainen hataruus esityksessä, että esityksen tieteellinen arvo käy kyseenalaiseksi. Jos esim. menetellään sillä tavalla kuin koulukieliopissa, jossa sanoja ja saneita ei eroteta, ja vaaditaan sanomaan esim. sanaa sula adjektiiviksi (esim. Hän oli sulaa kiitollisuutta), vaikka on sellaisia sula sanan muotojen esiintymiä kuin se, joka tulee vastaan lauseessa Ajoimme sulaan, lausutaan paikkansapitämätön väite. Sanat eivät ole adjektiiveja, mutta saneet kyllä voivat olla. Saneita voidaan ryhmitellä ja käsitellä monelta muultakin kannalta kuin merkityksen kannalta. Olisi kieliopin käsittelylle suorastaan kohtalokasta, jos saneihin yritettäisiin sovittaa sellaisia näkökohtia, jotka voivat tulla kysymykseen vain sanoja käsiteltäessä, ja päinvastoin, jos sanoja koetettaisiin lajitella ja saattaa sääntöjen alaisuuteen pitämällä silmällä sellaisia näkökohtia, jotka soveltuvat ainoastaan saneiden käsittelemiseen. Jaotus toisaalta sanoihin ja toisaalta saneihin ja näiden olioryhmien selkeä erossa pitäminen on mielestäni välttämätöntä myös kieliopin systeemin kannalta. Mutta tässä lienee tarpeetonta etääntyä enää tämmöisen kysymyksen selvittelyyn. Luulen, että lukija on jo pitänyt uskottavana sitä väitettä, että sanan ja saneen erossa pitäminen vähänkin vaativammissa kieliopeissa ja yleensäkin kielitieteellisessä kirjallisuudessa on ilmeisen tarpeellista ja selvästi hyödyllistä. Uudennukseen ei suinkaan voi suhtautua väheksyvästi.

AARNI PENTTILÄ