Virittäjä n:o 1, 1947.
VIELÄKIN VOLTER KILVEN KIELESTÄ Kirjoitelmassani
»Paikallismurteet ja kirjailijat» (Virittäjä 1945: 336 –) mainitsin
eräässä yhteydessä sellaisenkin mahdollisuuden, että kirjailija on
piitannut [murreaineksia tekstissä viljellessään] lukijainsa
kielentaidosta vähemmän, kuin lukijan kannalta toivoisi, jonkinlaisesta
ylpeydestä ja ylemmyydentunnosta. Sellainen tunnevire tuo helposti
mukanaan välinpitämättömyyden lukijakuntaa kohtaan ja asenteen 'minkä minä
kirjoitin, sen minä kirjoitin'». Tätä kohtaa seurasi sitten vähäinen parvi
esimerkkejä Volter Kilven teoksista. NIILO IKOLA, joka on Virittäjän viime
numerossa (1946: 366—) artikkelissaan »Volter Kilven kielestä» ottanut
kirjoituksestani puheeksi erityisesti äsken lainatun kohdan, on
epäilemättä oikeassa, kun hän sanoo ylempänä siteeratun lausuman
nähtävästi aiotun koskevaksi myös Kilven kieltä. Niin asia todella on.
Ikola on kuitenkin tekemistään muistutuksista päättäen ymmärtänyt
siteeratun virkeparin toisin, kuin olen tarkoittanut, ja toisin kuin se
olisi ymmärrettävä. Enhän näet mainitussa kohdassa suinkaan ole väittänyt,
että Kilvellä esiintyvien murreilmaisujen käytön olisi aiheuttanut hänen
»henkinen ylpeytensä ja ylemmyydentuntonsa» (se mitä Ikola s. 369
mainitsee perusteeksi on kyllä varsin uskottavaa), vaan että hän
henkisesti lukijakuntaansa ylempänä ja tämän ylemmyytensä tunnossa on
välittänyt lukijakuntansa murteentaidosta, ymmärtämiskyvystä,
kielellisistä mahdollisuuksista vähemmän kuin lukijain kannalta olisi
ainakin yleensä ollut toivottavaa. Olen ts. yrittänyt löytää motiivin
sellaisiin murteenkäyton tapauksiin, jolloin murreainesta on esim.
tavallisten lukijain mielestä
(39) liikaa, siinä määrin, että
he työlästyvät ymmärtämisvaikeuksiin, ja tapauksiin, jolloin kirjailija
ymmärretään toisin, kuin hän itse on tarkoittanut (esim. vakavaksi
ajateltu kohta ymmärretään koomilliseksi taikka valittua tyyliä tukeva
käsitetään tyyliä rikkovaksi). Sellaisetkin tapaukset tarvitsevat näet
jonkin selityksen ja omasta puolestani olin ja olen yhä taipuvainen
otaksumaan, että sellainen kirjailija, joka rauhallisesti asioita
harkitessaan joutuu myöntämään, että hänen tekstiään odottaa mainitsemani
laatuinen kohtalo (lukijain työlästymys, väärinymmärrys), ja joka siitä
huolimatta menettelee omalla eräänlaiseen yhteentörmäykseen johtavalla
tavallaan, sellainen kirjailija ei pane paljon arvoa lukijakuntansa
mielipiteisiin ja varmaankin kirjoittaa niinkuin kirjoittaa oman
ylemmyytensä ja lukijakunnan alemmuuden tunnossa. Hän katsoo, että
lukijain olisi koetettava ponnistautua hänen tasolleen. Hän pitää
itselleen soveltumattomana myönnytyksenä laskeutumista lukijain
tasolle.
Torjuakseni kokonaan väärinkäsityksen vaaran minun olisi
epäilemättä pitänyt valaista puheenalaista väitettäni paljon runsaammin
esimerkein kuin tein. Mm. olisi ollut asiaa yhdeltä kannalta valaisevaa,
jos olisin vetänyt esiin Kilven teoksista niiden murreainesta aivan tilaa
säästelemättä. Se esimerkistö olisi kai vakuuttavasti osoittanut, että
todella voi olla sellaisiakin lukijoita, jotka paljoksuvat hänen
murreainestaan. Tällaisen luettelon esittäminen ei kuitenkaan ole nyt
tässäkään tarpeen, sillä Ikolan tarkoitus ei ole osoittaa, ettei Kilvellä
esiintyisi murreainesta, päinvastoin, hänhän kirjoittaa s. 368: »Näillä
tekijöillä [mm. kotiseudun murteella] on. . . Kilven kielen
muodostumisessa paljon suurempi osuus, kuin hänen syntymäseutunsa vanhaan
murteeseen ja runsaan puolen vuosisadan takaiseen yleiskieleen
perehtymätön osaa aavistaa». On tietysti suuressa määrin makuasia, milloin
murteenmukaisuuksia katsotaan olevan rasittamiin asti, milloin vielä
ollaan sallittavuuden rajojen sisäpuolella. Asiasta en ole valmis
väittelemään, mutta arvaan, että sellaisia lukijoita kyllä on, joiden
mielestä Kilvellä on ahdasalaista murreainesta heille liian paljon. Sitä
seikkaa mm. yritin siis selittää, turvautumatta kuitenkaan
esimerkkeihin.
Harvat esimerkkini olin ottanut mukaan ajatellen en
murreaineksen runsautta, vaan lähinnä niitä muita tapoja, joilla
kirjailija murreaineksia viljellessään voi osoittaa tai tulee
osoittaneeksi piittaamattomuutta lukijakuntaa kohtaan. En siis suinkaan
moittinut Kilpeä, kuten Ikola tuntuu käsittäneen, jonkin olemattoman tai
kirjallisuudessa esiintymättömän muodon käyttämisestä, kun kysyin, miksi
hän viljelee muotoa jälellä. Keskellä vankasti
lounaissuomalaissävyistä tekstiä tällainen itäsuomalaisuus (semmoiseksihan
sitä nykyään on arvosteltava) näet vaikuttaa
(40) pahalta
tyylirikolta. Eikö sellaisten tekeminen olisi lähinnä välinpitämättömyyttä
lukijaa kohtaan? Samantapainen on tilanne keräjien kohdalla.
Tietysti mainittu muoto on olemassa, mutta mitä tällä yleiskielestä
poikkeamisella on voitettu? Ei ainakaan lounaissuomalaisen paikallisvärin
lisääntymistä, pikemmin päinvastoin. Aamusti,
kynttilämessusti muodot mainitsin muistellen F. E. SILLANPÄÄn
harvinaista huolellisuutta murteen käytössä. Tietysti aamu on
nykyisissä lounaismurteissa tuttu (siitä ei ole kauan kuin omin korvin
kuulin 86-vuotiaan Laitilan synnynnäisen sanovan ehtoste ja aamu
'illoin ja aamuin', hiukan myöhemmin aamuste ja ehto), vaikka vanha
sana lieneekin huomen, mutta noissa ilmauksissa olevaa -sti
loppua en ole havainnut lounaismurteista. Miksi siis käytetään
lounaissuomalaissävyisessä esityksessä (niinkuin Ikola osoittaa) muuanne
viittaavaa ja muuanne kuuluvaa asua? Olisiko siihen jokin erikoinen syy
(esim. halu stilisoida murretta), jokin muu syy kuin luopuminen
pieteetistä murretta ja lukijoita kohtaan? Mahdollistahan se on. (Neljäs
esimerkkini parkki flakaa lienee Ikolan selityksen jälkeen
kohdalleen osumaton. Minulla ei valitettavasti ollut tilaisuutta kysyä
asiaa nimenomaan juuri kustavilaisilta, niin että naapurimurre erehdytti
väärään käsitykseen.) Ei kai muuten silloin kun murretta otetaan tekstiin,
voi lukijaa ruokkia vuoroin sellaisella, vuoroin tällaisella
murreaineksella.
Vielä minun on Ikolan puheenvuoron johdosta
aihetta huomauttaa, että mainintaa kirjailijain henkisestä ylpeydestä ja
heidän ylemmyydentunnostaan ei yleensä ole syytä käsittää moitteeksi,
jolta asianomaista olisi puolustettava. Pitäisin erittäin odotettavana,
jopa säännöllisenä ilmiönä, että etevät kirjailijat ovat
ylemmyydentuntoisia, siitä yksinkertaisesta syystä että he
tosiasiallisesti ovat ympäristöään henkisesti korkeammalla. Ja mitä
Kilpeen erityisesti tulee, ei tätä seikkaa eikä sen ja hänen
kielenkäyttönsä keskinäistä yhteyttä luullakseni tarvitse lainkaan
epäillä. Kilpi antoi sivullisen mielestä pidätyksettömältä näyttävän
vallan erikoiselle kielenkäytölleen epäilemättä juuri sen vuoksi, että hän
oli subjektiivisesti varma sen taiteellisesta tarkoituksenmukaisuudesta.
Se ymmärtämyksen puute, jota hän saattoi odottaa poiketessaan tavantakaa
tavallisista kielinormeista, oli hänen käsityksensä mukaan ympäristön
vika, ei hänen. Hän ei, sen verran kuin aikoinani saatoin päätellä,
lainkaan epäillyt sanomansa sattuvuutta eikä esikuvallisuutta. Hänen
tekstissään ei varmastikaan »poromiesten pojilla» ollut peukaloimista. En
voi esim. kuvitella, että Kilpi olisi pyytänyt ketään kielentarkastajaa
korjailemaan tekstiään. Se, mitä hänen kieliasiaa koskevista lauseistaan
on luettavissa, osoittaa, että hän katsoi kielensä hersyvän »syvemmistä
lähteistä» ja piti sitä erityisen ilmaisevana, taiteen tarkoitusperiä
ehdotto-
(41) masti palvelevana. Tämä perusasenteen
itsetietoinen varmuus salli hänen poiketa omille laduille varmasti
useammin kuin lukijat yleensä ovat pitäneet toivottavana.
Kilpi
puhui mielellään kieliasiain ollessa kysymyksessä jonkinlaisen hurmiotilan
l. transsin välttämättömyydestä, »liehtivän sydämen» tarpeellisuudesta
kirjallisessa luomisessa, ja hän itse kirjoitti teoksiaan kai yleensä
ikäänkuin kynä savuten. Tällä seikalla lienee silläkin yhteytensä myös
hänen kielensä epäsosiaalisten piirteiden kanssa. Hurmioituneena,
innoittuneena, väkevästi tuntevana kirjoittaminen ei kaikissa olosuhteissa
ilmeisestikään johda traditionaalisen kielen ilmaisukyvyn kaikkien
mahdollisuuksien esille puristumiseen, hereään, suvereeniin hallintaan,
jonka lopputulos on suhteellisen sosiaalinen saavutus. Luulen, että
innoituksen hedelmä on yleensä tällainen silloin, kun se palaa herkässä
kielentaitajassa. Tulos on kuitenkin — otaksun mahdolliseksi —
toisenlainen, jos innoittujan ilmaisukyky on jäykkätekoisempi.
Henkilökohtainen käsitykseni on, että Kilpi ainakin loppupuolla ikäänsä
puhui hieman vaivalloisesti. Aivan arkisten ja yksinkertaistenkin asiain
esiin saaminen sujui häneltä mielestäni aavistuksen verran tavallista
kankeammin. Tällaista tyyppiä olevissa yksilöissä — ajattelisin — ilmaisun
nälkä on hurmiotilassa, tuossa mainitussa transsissa vaikeampi saada
tyydytetyksi millään kielentajun vanhastaan hallitsemalla, sillä niitä ei
löydetä vaivatta. Tunteiden vallassa heissä sensijaan voi jokin niin
sanoakseni hätäilmaus, jokin sanantynkä, jokin sinnepäinen muodostus saada
ilmaistavat elämykset taakseen, kannatettavakseen. Varsin
epäsosiaalinenkin kieliaines voi täten saada ilmaisevan sanan funktion ja
aseman. Tavallisen ihmisen elämyspiiristä voitaneen mainita eräs monelle
omasta kokemuksesta tuttu sukulaisilmiö: kiroillessa, väkevästi
liikuttuneena siis, voi jokseenkin mikä sana hyvänsä, sanantynkä,
äännähdys kelvata hartaalle kiroilijalle hänen tunteittensa pakoputkeksi,
voimasanaksi. Ja suunnilleen samaan tapaan voi hurmioituneen runoilijan
tunne ja ajatus myös purkautua subjektiivisesti mitä eloisimmiksi, mutta
sosiaalisesti tuntemattomiksi tai puolituntemattomiksi ja kylmiksi
sanoiksi. Joskus saatamme sittenkin kaikista poikkeamista huolimatta
seurata runoilijaa, aavistaa ja ymmärtää hänen kiihkeää sanottavaansa.
Niin mielestäni esim. lukiessamme säkeitä (KILPI, Suljetuilla porteilla):
»Laine paisuu kuohana suistunsa kaatuun, hyökä sammuu
sortuna nousujen kyömyyn; Hetki herkkii läsnänä kuoleman katoon,
tänä vierii eilisnä huomisen koittoon», (42) mutta
emme aina. Sellaiset säkeet kuin esim. saman kokoelman: »tietosi hukkuvin
upilla kamppaa», »aiveena elämän, itimet sikivä», »aihinen mieltä, en
mieliä avita», »uumenten avoilla, avojen ummilla» tai »Näki unta
Beelzebub, ja kiteinä ja itiöinä kehi maailma, kehi maailmanpalloina ja
kuhi kohtaloina» jäävät monelle, ainakin allekirjoittaneelle, joko
kokonaan tai melkein kokonaan käsittämättömiksi. Olenpa varma, että jotkut
hymyilevätkin niille. Että kirjailija rauhallisina hetkinään kuitenkin
hyväksyi tällaisen tekstin hyvin tietoisena kynänjälkensä
vaikeatajuisuudesta, se mielestäni on selitettävissä lähinnä juuri sillä
tavalla, jonka edellä sitaatissani olen maininnut. Väärinkäsityksen
välttämiseksi mainitsen tässä aivan nimenomaisesti, että Kilven
kielenkäytössä on myös sellaista ainesta, jonka toivoisin yleistyvän.
Olisi viehättävää yrittää sitäkin esitellä. Toivottavasti sellainen esitys
kerran saadaan.
Ikolan kirjoituksessa on vielä eräs kohta, joka
antaa aiheen vähäiseen reunahuomautukseen, nimittäin hänen artikkelinsa
loppu, jossa mainitaan, että »Kilven kieli on olennaisena osana hänen
taiteellisessa luomistyössään». Samankaltainen käsitys toistuu munallakin,
ainakin AARO HELLAAKOSKI toimi sen tulkkina, kun hän Suomalaisessa
Suomessa 1937 julkaisemassaan Kilven ansioita erittäin voimakkaasti
korostaneessa kirjoituksessa mainitsi: »Surkea vahinko on, ettei se
[»Alastalon salissa»] koskaan voi löytää tietä kielirajamme ulkopuolelle.
Se elää ja kuolee suomenkielisen kulttuurin mukana». Luulen tätä käsitystä
asiantuntijain keskuudessa suorastaan aivan yleiseksi. Epäilemättä siinä
onkin jotain oikeaa, mutta olisiko sittenkin niin, että juuri kaikki se
(?, pääosa?), mikä käsitetään »Kilven kieleksi», hänen »tyylinsä
loistoksi», »tyylikeinoksi, joka olennaisesti liittyy Kilven kirjalliseen
toimintaan» jne. onkin hänen tekstilleen kyllä luonteenomainen,
karakterisoiva piirre, mutta pääasiallisesti kuitenkin sitä vain rasittava
ja huonontava ominaisuus, ominaisuus, josta vapauneena hänen teoksensa
suuresti voittaisivat? Siihen tuntuu viittaavan ainakin se tosiseikka,
että kun Kilpeä äskettäin ilmestyi kappale ruotsiksi käännettynä, tämä
kappale ei suinkaan osoittautunut kirjallisesti vajavaiseksi, vaan
päinvastoin aivan superlatiiveja ansainneeksi. Viime vuonna ruotsiksi
julkaistussa suomalaisen proosan antologiassa on palanen Kilpeä Elmer
Diktoniuksen ruotsintamana, ja juuri tämä näyte suomalaisesta proosasta
oli Svenska Dagbladetin arvovaltaisen arvostelijan GÖSTA ATTORPSin
mielestä koko antologian paras lohko, niin Aleksis Kiven kuin
Sillanpäänkin näytteiden edelle asetettava. Attorpsin harvinaisen
vilpittömään ja ylistävään lausuntoon haluaisin kiinnittää painokasta
huomiota. Jollei se muuta osoitakaan, niin todistaa se ainakin sen, että
Kilpi on kilpeläisestä sanapuvustaan irroitettunakin
mahdollinen
(43) (siihen muuten Ikolakin ohimennen viittaa),
toisin siis kuin asia tavallisesti esitetään. Ja näyttääpä siis suorastaan
siltä, että Kilpi käännettynä vieraalle kielelle vain voittaa. Ymmärtäisin
tämän ensimmältä niin yllättävän, mutta tarkemmin ajatellen ehkä sittenkin
aivan odotettavissa olleen tuloksen niin, että Kilven teksti saa
käännettäessä sosiaalisemman muodon ja se epäymmärtämyksen,
ymmärtämättömyyden, väärinkäsityksen ilmakehä, johon hänen tekstinsä
täällä on yleisesti joutunut, väistyy ymmärtämyksen tieltä. Kilven tekstin
menestys on perimmältään niin luonnollinen ja odotettava, sillä
kirjallisen tuotteen ymmärtämyksen ensimmäinen ehtohan on sen virheetön
ymmärtäminen. Ilman ymmärtämistä ei ole ymmärtämystä.
Aarni Penttilä.
Katso myös 'Heinolan koulun kirja'. 1947: Eräitä ajatuksia Volter Kilven kielestä.
|