Virittäjä n:o 1, 1947.

 

VIELÄKIN VOLTER KILVEN KIELESTÄ


Kirjoitelmassani »Paikallismurteet ja kirjailijat» (Virittäjä 1945: 336 –) mainitsin eräässä yhteydessä sellaisenkin mahdollisuuden, että kirjailija on piitannut [murreaineksia tekstissä viljellessään] lukijainsa kielentaidosta vähemmän, kuin lukijan kannalta toivoisi, jonkinlaisesta ylpeydestä ja ylemmyydentunnosta. Sellainen tunnevire tuo helposti mukanaan välinpitämättömyyden lukijakuntaa kohtaan ja asenteen 'minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin'». Tätä kohtaa seurasi sitten vähäinen parvi esimerkkejä Volter Kilven teoksista. NIILO IKOLA, joka on Virittäjän viime numerossa (1946: 366—) artikkelissaan »Volter Kilven kielestä» ottanut kirjoituksestani puheeksi erityisesti äsken lainatun kohdan, on epäilemättä oikeassa, kun hän sanoo ylempänä siteeratun lausuman nähtävästi aiotun koskevaksi myös Kilven kieltä. Niin asia todella on. Ikola on kuitenkin tekemistään muistutuksista päättäen ymmärtänyt siteeratun virkeparin toisin, kuin olen tarkoittanut, ja toisin kuin se olisi ymmärrettävä. Enhän näet mainitussa kohdassa suinkaan ole väittänyt, että Kilvellä esiintyvien murreilmaisujen käytön olisi aiheuttanut hänen »henkinen ylpeytensä ja ylemmyydentuntonsa» (se mitä Ikola s. 369 mainitsee perusteeksi on kyllä varsin uskottavaa), vaan että hän henkisesti lukijakuntaansa ylempänä ja tämän ylemmyytensä tunnossa on välittänyt lukijakuntansa murteentaidosta, ymmärtämiskyvystä, kielellisistä mahdollisuuksista vähemmän kuin lukijain kannalta olisi ainakin yleensä ollut toivottavaa. Olen ts. yrittänyt löytää motiivin sellaisiin murteenkäyton tapauksiin, jolloin murreainesta on esim. tavallisten lukijain mielestä

(39)
liikaa, siinä määrin, että he työlästyvät ymmärtämisvaikeuksiin, ja tapauksiin, jolloin kirjailija ymmärretään toisin, kuin hän itse on tarkoittanut (esim. vakavaksi ajateltu kohta ymmärretään koomilliseksi taikka valittua tyyliä tukeva käsitetään tyyliä rikkovaksi). Sellaisetkin tapaukset tarvitsevat näet jonkin selityksen ja omasta puolestani olin ja olen yhä taipuvainen otaksumaan, että sellainen kirjailija, joka rauhallisesti asioita harkitessaan joutuu myöntämään, että hänen tekstiään odottaa mainitsemani laatuinen kohtalo (lukijain työlästymys, väärinymmärrys), ja joka siitä huolimatta menettelee omalla eräänlaiseen yhteentörmäykseen johtavalla tavallaan, sellainen kirjailija ei pane paljon arvoa lukijakuntansa mielipiteisiin ja varmaankin kirjoittaa niinkuin kirjoittaa oman ylemmyytensä ja lukijakunnan alemmuuden tunnossa. Hän katsoo, että lukijain olisi koetettava ponnistautua hänen tasolleen. Hän pitää itselleen soveltumattomana myönnytyksenä laskeutumista lukijain tasolle.

Torjuakseni kokonaan väärinkäsityksen vaaran minun olisi epäilemättä pitänyt valaista puheenalaista väitettäni paljon runsaammin esimerkein kuin tein. Mm. olisi ollut asiaa yhdeltä kannalta valaisevaa, jos olisin vetänyt esiin Kilven teoksista niiden murreainesta aivan tilaa säästelemättä. Se esimerkistö olisi kai vakuuttavasti osoittanut, että todella voi olla sellaisiakin lukijoita, jotka paljoksuvat hänen murreainestaan. Tällaisen luettelon esittäminen ei kuitenkaan ole nyt tässäkään tarpeen, sillä Ikolan tarkoitus ei ole osoittaa, ettei Kilvellä esiintyisi murreainesta, päinvastoin, hänhän kirjoittaa s. 368: »Näillä tekijöillä [mm. kotiseudun murteella] on. . . Kilven kielen muodostumisessa paljon suurempi osuus, kuin hänen syntymäseutunsa vanhaan murteeseen ja runsaan puolen vuosisadan takaiseen yleiskieleen perehtymätön osaa aavistaa». On tietysti suuressa määrin makuasia, milloin murteenmukaisuuksia katsotaan olevan rasittamiin asti, milloin vielä ollaan sallittavuuden rajojen sisäpuolella. Asiasta en ole valmis väittelemään, mutta arvaan, että sellaisia lukijoita kyllä on, joiden mielestä Kilvellä on ahdasalaista murreainesta heille liian paljon. Sitä seikkaa mm. yritin siis selittää, turvautumatta kuitenkaan esimerkkeihin.

Harvat esimerkkini olin ottanut mukaan ajatellen en murreaineksen runsautta, vaan lähinnä niitä muita tapoja, joilla kirjailija murreaineksia viljellessään voi osoittaa tai tulee osoittaneeksi piittaamattomuutta lukijakuntaa kohtaan. En siis suinkaan moittinut Kilpeä, kuten Ikola tuntuu käsittäneen, jonkin olemattoman tai kirjallisuudessa esiintymättömän muodon käyttämisestä, kun kysyin, miksi hän viljelee muotoa jälellä. Keskellä vankasti lounaissuomalaissävyistä tekstiä tällainen itäsuomalaisuus (semmoiseksihan sitä nykyään on arvosteltava) näet vaikuttaa

(40)
pahalta tyylirikolta. Eikö sellaisten tekeminen olisi lähinnä välinpitämättömyyttä lukijaa kohtaan? Samantapainen on tilanne keräjien kohdalla. Tietysti mainittu muoto on olemassa, mutta mitä tällä yleiskielestä poikkeamisella on voitettu? Ei ainakaan lounaissuomalaisen paikallisvärin lisääntymistä, pikemmin päinvastoin. Aamusti, kynttilämessusti muodot mainitsin muistellen F. E. SILLANPÄÄn harvinaista huolellisuutta murteen käytössä. Tietysti aamu on nykyisissä lounaismurteissa tuttu (siitä ei ole kauan kuin omin korvin kuulin 86-vuotiaan Laitilan synnynnäisen sanovan ehtoste ja aamu 'illoin ja aamuin', hiukan myöhemmin aamuste ja ehto), vaikka vanha sana lieneekin huomen, mutta noissa ilmauksissa olevaa -sti loppua en ole havainnut lounaismurteista. Miksi siis käytetään lounaissuomalaissävyisessä esityksessä (niinkuin Ikola osoittaa) muuanne viittaavaa ja muuanne kuuluvaa asua? Olisiko siihen jokin erikoinen syy (esim. halu stilisoida murretta), jokin muu syy kuin luopuminen pieteetistä murretta ja lukijoita kohtaan? Mahdollistahan se on. (Neljäs esimerkkini parkki flakaa lienee Ikolan selityksen jälkeen kohdalleen osumaton. Minulla ei valitettavasti ollut tilaisuutta kysyä asiaa nimenomaan juuri kustavilaisilta, niin että naapurimurre erehdytti väärään käsitykseen.) Ei kai muuten silloin kun murretta otetaan tekstiin, voi lukijaa ruokkia vuoroin sellaisella, vuoroin tällaisella murreaineksella.

Vielä minun on Ikolan puheenvuoron johdosta aihetta huomauttaa, että mainintaa kirjailijain henkisestä ylpeydestä ja heidän ylemmyydentunnostaan ei yleensä ole syytä käsittää moitteeksi, jolta asianomaista olisi puolustettava. Pitäisin erittäin odotettavana, jopa säännöllisenä ilmiönä, että etevät kirjailijat ovat ylemmyydentuntoisia, siitä yksinkertaisesta syystä että he tosiasiallisesti ovat ympäristöään henkisesti korkeammalla. Ja mitä Kilpeen erityisesti tulee, ei tätä seikkaa eikä sen ja hänen kielenkäyttönsä keskinäistä yhteyttä luullakseni tarvitse lainkaan epäillä. Kilpi antoi sivullisen mielestä pidätyksettömältä näyttävän vallan erikoiselle kielenkäytölleen epäilemättä juuri sen vuoksi, että hän oli subjektiivisesti varma sen taiteellisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Se ymmärtämyksen puute, jota hän saattoi odottaa poiketessaan tavantakaa tavallisista kielinormeista, oli hänen käsityksensä mukaan ympäristön vika, ei hänen. Hän ei, sen verran kuin aikoinani saatoin päätellä, lainkaan epäillyt sanomansa sattuvuutta eikä esikuvallisuutta. Hänen tekstissään ei varmastikaan »poromiesten pojilla» ollut peukaloimista. En voi esim. kuvitella, että Kilpi olisi pyytänyt ketään kielentarkastajaa korjailemaan tekstiään. Se, mitä hänen kieliasiaa koskevista lauseistaan on luettavissa, osoittaa, että hän katsoi kielensä hersyvän »syvemmistä lähteistä» ja piti sitä erityisen ilmaisevana, taiteen tarkoitusperiä ehdotto-

(41)
masti palvelevana. Tämä perusasenteen itsetietoinen varmuus salli hänen poiketa omille laduille varmasti useammin kuin lukijat yleensä ovat pitäneet toivottavana.

Kilpi puhui mielellään kieliasiain ollessa kysymyksessä jonkinlaisen hurmiotilan l. transsin välttämättömyydestä, »liehtivän sydämen» tarpeellisuudesta kirjallisessa luomisessa, ja hän itse kirjoitti teoksiaan kai yleensä ikäänkuin kynä savuten. Tällä seikalla lienee silläkin yhteytensä myös hänen kielensä epäsosiaalisten piirteiden kanssa. Hurmioituneena, innoittuneena, väkevästi tuntevana kirjoittaminen ei kaikissa olosuhteissa ilmeisestikään johda traditionaalisen kielen ilmaisukyvyn kaikkien mahdollisuuksien esille puristumiseen, hereään, suvereeniin hallintaan, jonka lopputulos on suhteellisen sosiaalinen saavutus. Luulen, että innoituksen hedelmä on yleensä tällainen silloin, kun se palaa herkässä kielentaitajassa. Tulos on kuitenkin — otaksun mahdolliseksi — toisenlainen, jos innoittujan ilmaisukyky on jäykkätekoisempi. Henkilökohtainen käsitykseni on, että Kilpi ainakin loppupuolla ikäänsä puhui hieman vaivalloisesti. Aivan arkisten ja yksinkertaistenkin asiain esiin saaminen sujui häneltä mielestäni aavistuksen verran tavallista kankeammin. Tällaista tyyppiä olevissa yksilöissä — ajattelisin — ilmaisun nälkä on hurmiotilassa, tuossa mainitussa transsissa vaikeampi saada tyydytetyksi millään kielentajun vanhastaan hallitsemalla, sillä niitä ei löydetä vaivatta. Tunteiden vallassa heissä sensijaan voi jokin niin sanoakseni hätäilmaus, jokin sanantynkä, jokin sinnepäinen muodostus saada ilmaistavat elämykset taakseen, kannatettavakseen. Varsin epäsosiaalinenkin kieliaines voi täten saada ilmaisevan sanan funktion ja aseman. Tavallisen ihmisen elämyspiiristä voitaneen mainita eräs monelle omasta kokemuksesta tuttu sukulaisilmiö: kiroillessa, väkevästi liikuttuneena siis, voi jokseenkin mikä sana hyvänsä, sanantynkä, äännähdys kelvata hartaalle kiroilijalle hänen tunteittensa pakoputkeksi, voimasanaksi. Ja suunnilleen samaan tapaan voi hurmioituneen runoilijan tunne ja ajatus myös purkautua subjektiivisesti mitä eloisimmiksi, mutta sosiaalisesti tuntemattomiksi tai puolituntemattomiksi ja kylmiksi sanoiksi. Joskus saatamme sittenkin kaikista poikkeamista huolimatta seurata runoilijaa, aavistaa ja ymmärtää hänen kiihkeää sanottavaansa. Niin mielestäni esim. lukiessamme säkeitä (KILPI, Suljetuilla porteilla):
»Laine paisuu kuohana suistunsa kaatuun,
hyökä sammuu sortuna nousujen kyömyyn;
Hetki herkkii läsnänä kuoleman katoon,
tänä vierii eilisnä huomisen koittoon»,

(42)
mutta emme aina. Sellaiset säkeet kuin esim. saman kokoelman: »tietosi hukkuvin upilla kamppaa», »aiveena elämän, itimet sikivä», »aihinen mieltä, en mieliä avita», »uumenten avoilla, avojen ummilla» tai »Näki unta Beelzebub, ja kiteinä ja itiöinä kehi maailma, kehi maailmanpalloina ja kuhi kohtaloina» jäävät monelle, ainakin allekirjoittaneelle, joko kokonaan tai melkein kokonaan käsittämättömiksi. Olenpa varma, että jotkut hymyilevätkin niille. Että kirjailija rauhallisina hetkinään kuitenkin hyväksyi tällaisen tekstin hyvin tietoisena kynänjälkensä vaikeatajuisuudesta, se mielestäni on selitettävissä lähinnä juuri sillä tavalla, jonka edellä sitaatissani olen maininnut. Väärinkäsityksen välttämiseksi mainitsen tässä aivan nimenomaisesti, että Kilven kielenkäytössä on myös sellaista ainesta, jonka toivoisin yleistyvän. Olisi viehättävää yrittää sitäkin esitellä. Toivottavasti sellainen esitys kerran saadaan.

Ikolan kirjoituksessa on vielä eräs kohta, joka antaa aiheen vähäiseen reunahuomautukseen, nimittäin hänen artikkelinsa loppu, jossa mainitaan, että »Kilven kieli on olennaisena osana hänen taiteellisessa luomistyössään». Samankaltainen käsitys toistuu munallakin, ainakin AARO HELLAAKOSKI toimi sen tulkkina, kun hän Suomalaisessa Suomessa 1937 julkaisemassaan Kilven ansioita erittäin voimakkaasti korostaneessa kirjoituksessa mainitsi: »Surkea vahinko on, ettei se [»Alastalon salissa»] koskaan voi löytää tietä kielirajamme ulkopuolelle. Se elää ja kuolee suomenkielisen kulttuurin mukana». Luulen tätä käsitystä asiantuntijain keskuudessa suorastaan aivan yleiseksi. Epäilemättä siinä onkin jotain oikeaa, mutta olisiko sittenkin niin, että juuri kaikki se (?, pääosa?), mikä käsitetään »Kilven kieleksi», hänen »tyylinsä loistoksi», »tyylikeinoksi, joka olennaisesti liittyy Kilven kirjalliseen toimintaan» jne. onkin hänen tekstilleen kyllä luonteenomainen, karakterisoiva piirre, mutta pääasiallisesti kuitenkin sitä vain rasittava ja huonontava ominaisuus, ominaisuus, josta vapauneena hänen teoksensa suuresti voittaisivat? Siihen tuntuu viittaavan ainakin se tosiseikka, että kun Kilpeä äskettäin ilmestyi kappale ruotsiksi käännettynä, tämä kappale ei suinkaan osoittautunut kirjallisesti vajavaiseksi, vaan päinvastoin aivan superlatiiveja ansainneeksi. Viime vuonna ruotsiksi julkaistussa suomalaisen proosan antologiassa on palanen Kilpeä Elmer Diktoniuksen ruotsintamana, ja juuri tämä näyte suomalaisesta proosasta oli Svenska Dagbladetin arvovaltaisen arvostelijan GÖSTA ATTORPSin mielestä koko antologian paras lohko, niin Aleksis Kiven kuin Sillanpäänkin näytteiden edelle asetettava. Attorpsin harvinaisen vilpittömään ja ylistävään lausuntoon haluaisin kiinnittää painokasta huomiota. Jollei se muuta osoitakaan, niin todistaa se ainakin sen, että Kilpi on kilpeläisestä sanapuvustaan irroitettunakin mahdollinen

(43)
(siihen muuten Ikolakin ohimennen viittaa), toisin siis kuin asia tavallisesti esitetään. Ja näyttääpä siis suorastaan siltä, että Kilpi käännettynä vieraalle kielelle vain voittaa. Ymmärtäisin tämän ensimmältä niin yllättävän, mutta tarkemmin ajatellen ehkä sittenkin aivan odotettavissa olleen tuloksen niin, että Kilven teksti saa käännettäessä sosiaalisemman muodon ja se epäymmärtämyksen, ymmärtämättömyyden, väärinkäsityksen ilmakehä, johon hänen tekstinsä täällä on yleisesti joutunut, väistyy ymmärtämyksen tieltä. Kilven tekstin menestys on perimmältään niin luonnollinen ja odotettava, sillä kirjallisen tuotteen ymmärtämyksen ensimmäinen ehtohan on sen virheetön ymmärtäminen. Ilman ymmärtämistä ei ole ymmärtämystä.

Aarni Penttilä.

 

Katso myös 'Heinolan koulun kirja'. 1947:  Eräitä ajatuksia Volter Kilven kielestä.