Eripainos " 'Heinolan koulun' kirjasta". 1947.

 

ERÄITÄ AJATUKSIA VOLTER KILVEN KIELESTÄ


Melkein jokaista Volter Kilven julkaisemaa teosta on saatellut hiukan hämmennyksissä ollut julkinen arvostelu, jossa muun ohessa on nimenomaisesti todettu hänen kielenkäyttönsä omalaatuisuus, mutta tavallisesti rohjettu kiittää tai moittia sitä vain epävarmasti. Yksityisiä selvempiäkin kannanottoja on silti muutamia esiintynyt, eräät puolesta, eräät vastaan. Ei tyyten puutu mitä kiittävimpiä lausuntoja — muistelen erityisesti Aaro Hellaakosken artikkelia, joka ilmestyi Suomalaisessa Suomessa kymmenen vuotta sitten —, mutta ei puutu myöskään murhaavaa arvostelua, ajattelen tässä nimenomaan erästä Artturi Kanniston Virittäjässä 1907 julkaisemaa kritiikkiä. Niissä laajoissa tarkastuksissa, jotka Vilho Tarkiainen vuosisadan alussa julkaisi »Bathseban» ja »Parsifalin» tyylistä (Virittäjä 1901 ja 1902), on taas sekä kohdalleen osuvaa tunnustusta että mielestäni sattuvaa arvostelua. Minusta tuntuu, että julkinen kritiikki kuitenkin yksityisistä sanokaamme soraäänistä huolimatta on ollut voittopuolisesti tunnustavaa, jopa kiittävääkin. Toisaalta taas, sikäli kuin nyt osaan aavistaa asian oikean laidan, on ei-julkinen, yksityinen arvostelu ollut vähintään yhtä voittopuolisesti negatiivista, tuomitsevaa, ainakin tuntuvasti vähemmän myötämielistä kuin julkinen. Olenpa saanut sellaista käsitystä, että suorastaan useimmat niistä, jotka ovat yrittäneet lukea Kilven teoksia, ovat ennen pitkää heittäneet enemmän lukemisen kesken, tavallisesti hieman työlästyneinä niiden kielipukuun ja sen aiheuttamiin vaikeuksiin. Epäilemättä Sampo Haahtela on Volter Kilpeä käsittelevässä tutkielmassaan oikeassa sanoessaan (s. 7), että Kilven teosten kieliasun »syyksi erikoisesti lienee laskettava se, että teokset ovat muodostuneet suurimmalle osalle lukijoita 'suljetuksi kirjaksi'».

Tällainen varsin yleisesti vieroksuva suhtautuminen Kilven teoksiin viittaa mielestäni vahvasti siihen, että Volter Kilpi kuuluu eräässä suhteessa niihin kirjailijoihin, joita meillä on jonkinlainen oikeus luonnehtia epäsosiaalisiksi. Sanaan epäsosiaalinen ei vain ole liitettävä minkäänlaista arvostusta.

Epäsosiaalisella kirjailijalla en tässä tällöin tarkoita kirjailijaa, joka tuotteisiinsa, esim. runoihinsa, sijoittaa kaikkein alatyylisimmät sanansa taikka joka eri tavoin sivuihin ladottuihin säkeisiinsä kuormaa mahdollisimman meluisia ilmauksia, järjettömyyksiä yms. Sellaiset hengentuotteet ovat näet — niin nerokkaan vallankumouksellisilta ja uhmaavan rohkeilta kuin ne kirjoittajistaan tuntunevatkin — verraten lievästi epäsosiaalisia. Olennaisesti samanlainen — alatyylinen, suorahuutomainen — kielenkäyttöhän on varsin tuttua kirjallisuuden ulkopuoleltakin, niin, sillä on vakavimmat kilpailijansa kai juuri muualla kuin kirjallisuudessa. Jos epäsosiaalisella kirjailijalla ymmärtäisimme tällaista kirjailijaa, ei Kilpi kuuluisi heidän ryhmäänsä. Kilven epäsosiaalisuus (kuten sanoin käytän tätä sanaa ilman arvostusta) on vahvasti jyrkempää lajia, se on ainakin periaatteellisesti miltei jyrkintä mahdollista laatua. Hänhän on, niinkuin tiedämme, epäsosiaalinen kielessään, kielessä, jonka ollakseen yleensä enää kieltä pitäisi olla juuri sosiaalista. On vaikeata kuvitella mitään periaatteellisesti epäsosiaalisempaa. Kielihän on sosiaalinen väline, jolla teemme itsemme ymmärretyksi. Ilmaus on ollakseen ylimalkaan siis kieltä varsin olennaisesti oleva juuri sosiaalinen muodoste. Epäsosiaalisia, käsittämättömiä ilmauksia on vaikea lukea kuuluviksi kielen piiriin ainakaan niin kauan kuin ne ovat tällä asteella ja selittämättömiä. Epäsosiaalinen kieli on jonkinlainen contradictio in adjecto. Vähäisenä lisäselvityksenä on ehkä syytä tässä nimenomaisesti huomauttaa, ettei ilmauksen suinkaan tarvitse olla yleinen, vanha, vanhastaan käytetty ollakseen sosiaalinen, se voi olla täysin uusi, yksilöllinen, harvinainen, mutta jos se ei ole sellainen, että puhujan ja kirjoittajan ymmärtäminen on mahdollista, se on jo epäsosiaalinen. Se on näet tällöin ainakin vielä kielen ulkopuolella eikä se ole edes niiden kielessä uinuvien käyttämättömien ilmaisumahdollisuuksien mukainen, joihin nojautuvana se vielä ymmärrettäisiin.

Huomiota herättävin lienee Kilven teoksissa juuri se ilmaisuaines, joka jää lukijoille — ehkäpä kaikille — täysin käsittämättömäksi. Pari esimerkkiä osoittakoon, että sellaista ainesta todella on. »Suljetuilla porteilla» kokoelmassa on mm. säe (s. 79)
aiveena elämän, itimet sikivä,
josta kyllä elämän on tietysti jokaiselle tuttu, mutta idin ja sikivä jo valmistavat melkoisia vaikeuksia ja aive jää kokonaan käsittämättä. Kun säkeen ympäristö tuskin on avuksi, kun sointuvaikutus on epämääräinen, kun väläyksenomaisesti ymmärrettävät ainekset eivät luo mitään selvää tunnelmaa, säe jää auttamattomasti hämäräksi. Entä:
uumenten avoilla, avojen ummilla
tai
laininen merta, en meriä piiritä,
aihinen mieltä, en mieliä avita,
joissa avo, laininen, aihinen odottavat selitystä. Sellainen säe kuin:
tietosi hukkuvin upilla kamppaa
kenties on tulkittavissa (= »tietosi hukkuvana uppoamallaan kamppailee»), mutta sekin on hyvä esimerkki niistä vaikeuksista, joiden edessä onnistumista luulotteleva tulkitsija saattaa olla. Uppi sanaa esim. ei ole käsitettävä millään sanakirjojen osoittamalla eikä suomen murteiden tuntemalla tavalla, eikä hukkuvin luultavastikaan ole superlatiivi, kuten ensimmältä luulisi, vaan adverbi samaan tapaan kuin hyvin ja pahoin.

Verrattomasti tavallisempaa kuitenkin on, niinkuin luonnollista, ettei Kilven kielenkäytön epäsosiaalisuus ole ihan näin pitkälle menevää. Hän vain käyttää — äskeisen upin tapaan — tavallisesta yleiskielestä tuntuvasti poikkeavia ilmauksia, outoja yhdyssanoja (esim. hartaus-silmä neidot, herkyntähukuttava, liikutusvalunta, valkeusylentymys), epätavallisia johdannaisia (esim. kiete, odotettava muoto olisi kiede, kuher (»aallon kuher»), puser (»sydämessä anki ja toivojen puser»), vaihii, valhii, havii, unhii, povii), murreaineksia, epätavallisia poisjättöjä, outoa sanajärjestystä, poikkeuksellisia merkitystehtäviä jne.

Haluaisin tässä yhteydessä painokkaasti huomauttaa, ettei kaikki se, mikä lukijasta saattaa näyttää subjektiiviselta muodostelmalta, välttämättä suinkaan ole sellaista. Esim. sellainen verbi kuin virsiä, jota Kilpi on käyttänyt (»Jumala virsii»), tavataan Lönnrotin sanakirjassa ja se on tuttu myös ainakin savon murteesta, huoka, joka niinikään saattaa jonkun mielestä tuntua Kilven tekemältä johdannaiselta, on sekin jo Lönnrotin sanakirjassa. Kilvellä esiintyy edelleen monesta varmaan sangen erikoiselta näyttävää, tavallisesti adjektiiveina esiintyvien sanojen genetiiviattribuutilla määräämistä. Hän sanoo esim.: tarjottimella helkkui riveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan takana; [lasien] syrjien heliät soittivat hienojaan; [tytön] kannan kevyt nousi ja kannan kevyt laski. Tämä piirre ei ole outo kansankielellekään. Esim. sananparressa »Linnun uusi (= 'raaka lintu') lihottaa, kalan uusi (= 'raaka kala') kuolettaa» se on verraten yleisesti tuttu. E. A. Tunkelon laajassa genetiivintutkimuksessa Alkusuomen genetiivi absoluuttisen nimen apuglossana (Helsinki 1919—20) s. 102 mainitaan Kuhmosta samanlainen esimerkki: pitäisin niillen ruuvvan-huonoa hommata, Puolangalta toinen: ja sittä niitä vaatteijev vanhoja niitä kanssa tuli Teuvo Pakkalan Elsassa s. 138 on lause: Mutta Pikkukankaalla ——— oli lapsia marjanraakoja poimimassa. Ahti Rytkönen mainitsee kirjassaan Tuulastulilta ja karhumailta s. 176 Pohjois-Savosta tupakan pienet, jonka ilmauksen hän tuntee myös Kuhmoisista. Pielisjärveltä on pantu muistiin Verkon vanaha ja eukon vanaha, niill ei tiem mittääk (Simo Hämäläinen). — Ilmeistä on, ettei ole syytä Kilpeäkään lukiessa langetella mitään pikatuomioita hänen käyttämistään ilmauksista.

Mutta vaikka olisimme arvioinneissa varovaisiakin, jää Kilven kielenkäyttöön verraten runsaasti sellaista, jota emme sellaisenaan löydä paikallismurteista, vanhasta suomesta emmekä yleiskielestä, vaan joka — tosin enimmäkseen enemmän tai vähemmän ponnistellen ymmärrettävänä ja vain osittain täysin käsittämättömäksi jäävänä — perustuu hänen omaan yksilölliseen ilmauksenluontiinsa ja -muovailuunsa. Tällaista ainesta on siksi paljon, että se on hänen kirjoitustapaansa voimakkaasti luonnehtivaa ja samalla jonkinlaista selitystä vaativaa. Viriää kysymys: onko se ymmärrettävä samaan tapaan kuin eräät Aleksis Kiven kielipiirteet, joista E. A. Saarimaa kirjoittaa (Aleksis Kiven muisto s. 288): »Nerokkaalle kirjailijalle eivät yleensä riitä ne ilmaisuvarat, mitä hänelle hänen oman aikansa 'normaalinen kirjakieli' tarjoaa. Sen sovinnaiset sanat sovinnaisine merkityksineen eivät voi kuvastella kaikkia hänen voimakkaan persoonallisia, omalaatuisia mielikuviaan ja tunteitaan. Näiden on senvuoksi luotava itselleen aivan omintakeisia ilmauksia. Näin syntyy runoilijan individuaalinen, persoonallinen kieli, jossa usein sanat ovat merkitysvivahduksiltaan, vieläpä muodoltaankin uusia ja erikoisia.»

Epäilemättä Kilpi itse on halunnut asettaa kielensä erikoisuudet juuri tähän valoon ja selittää ne sanotulla tavalla. Hän on näet useassakin eri yhteydessä lausunut siihen viittaavaa. Niinpä hän eräässä kirjoitelmankatkelmassa »Kaunokirjallisuutemme kieliasu», josta Haahtela on julkaissut otteita edellä jo mainitussa tutkielmassaan, sanoo (s. 12):

»Puolustan taiteilijan oikeutta suomenkieleen. Kieli ei ole mikään staattinen rakennelma, joka kyhättynä on muodossaan, vaan on se dynaaminen elementti, elävä virta, joka kohdussaan ehtymättömästi hedelmöi uutta. — Sitäpaitsi ei kieli ole itsetarkoitus, vaan väline, jonka tehtävänä on ilmentäminen.»
Samaan tapaan hän Virittäjässä 1907 julkaisemassaan kirjoituksessa lausuu:
»Kieli ei ole itsenään ja itsessään mitään, ajatus, joka sen kautta kirkkaana taitamattomana kuultaa, se yksin merkitsee kaikkea. Kielen täytyy olla elävä totteleva ajatuksen väline, valmis alati muodostumaan kunkin ajatusvivahduksen mukaan.» ——— »Ei edes johdu, eikä saa johtua mieleeni kysymys, onko tuo synnyttämäni lause senmukainen kuin miksi toiset lauseensa rakentavat, kysymys on yksinomaan siitä, onko se ajatus, joka
eli minussa, saanut muodon, jossa se elää ja väräjää kaikissa vivahduksissaan. Minähän puhun ja ajattelen suomeksi, muuta mahdollisuutta ei olekkaan, minä olen siis ennakolta varma siitä, että ajatukseni on suomea, ell'eivät toisten sepitsemät säännöt sitä suomeani hyväksy, niin väljentäkööt sääntöjään, nähtävästi ovat he liika äkisti yleistäneet jonkun kieli-ilmiön yleispäteväksi. Minulla ei ole tuhlattavissa hengen huomiota heidän lausunta- ja ilmaisuvapauttani typistäviin sääntöihinsä, minun tehtäväni on tuoda ilmi tuntemukseni ja näkemykseni niin todesti ja suoraan kuin mahdollista sillä kielellä, jota taidan. Jos tekisin niin, tulisivat ajatukseni pingoitetuksi vieraaseen pukuun, ja sitäpaitsi liukastuisi jokaisen esitettävän asian ydin käsiteltävistäni, minä en voisi ylimalkaistetulla kielelläni ja vieraan sivuajatuksen häiritsemänä tavata sitä sydämeen. — Hedelmällisen luova kielenkäyttö on mahdollinen ainoastaan, jos jokaisen on sallittu käyttää omaa kieltään, kielentutkijat huolehtikoot sitte jäljestäkäsin sen kielen sovittamisesta lakisepitelmiinsä, miten parhain onnistuvat. ——— Entä kielemme sijarikkaus, ja sen rikkauden oikea käyttäminen! Mitä ihmeellisiä, sisällisen tarkkoja ajatusvivahduksia voikaan ilmaista hennon tarkalla ja herkällä tavalla syventyessä asiain sisällisiin yhteyksiin ja kielemme eri sijojen erivivahduksista kuvausvoimaa hyväkseen käyttämällä! Tiedän kyllä, että tässä suhteessa juuri on käsityskantani kielemme mahdollisuuksista kielentutkijaimme mielipiteistä jyrkemmästi eroava. — Mutta luulen, että syy tähän mielipiteitten eroavaisuuteen on ainoastaan siinä, ettei meillä vielä ole esiintynyt tarpeeksi suuria väkivaltaisia kielenuudistajia, jotka, suuren sisällisen elämän täyttäminä, olisivat ajatustensa ja tunteittensa ilmaisuksi olleet pakotetut väljentämään kielemme ilmaisukeinoja, tai oikeammin, päässeet tilaisuuteen näyttamään mitä kielellämme voi ilmaista, ja siten opettaneet kielentutkijoillemme käytännöllisesti, mitä muotoja kielessämme oikein piilee. Semmoiset kielenluojat ovat kyllä olevat ainaisen tuskan aiheita sääntönappuloita hypisteleville kielentutkijoille, joiden kaavakkeihin ne eivät tahdo mahtua, mutta kieli tarvitsee elääkseen semmoisia anarkisteja.»
Kirjoittaessaan »Älyllisestä ja kielellisestä kulttuuristamme» (lainattu E. A. Saarimaan Lukemistoon, s. 307) Kilpi lausuu:
»Kielessämme ja kirjallisuudessamme ei vielä kuin poikkeukselta soi impressionistinen, sisältä hehkutettu sanarunous. Sanat eivät ole virinneet itsenäiseen eloon, paloon, eivät hehku tuntemuksen liekkeinä; ne ovat vain sointuja tai elottomia, abstraktisia lauseen osia. Kaunis kielemme saattaa parhailla käyttäjillään kyllä soida ja laulaa, mutta se ei leimua tuntemusta. Parhaatkin kirjailijamme saattavat ainoastaan juoksutella lauselmiaan, hyväillä lauseaaltojen nousulla ja laskulla, sanojen äänteellisillä kuulosoinnuilla: heillä runoilee enemmän kieli kuin tunto, he tuntevat enemmän kielen aaltoja kuin elämän. Heillä ei runollinen luominen ole tuntojen elävää riemun ja kipeyden aaltoamista, ei sielun näkemysten sisäisyyttään särkyvää ihanuutta ja rikkautta, vaan sanojen äänteellistä soittelemista.

Kirjalta ei meillä vaadita sanojen eloa, ei elämän esitystä, joka lainehtii ajatusten ja elämäntuntemusten elävänä merenä, jossa sairastaa tai riemuitsee läsnäoleva, läsnäeletty elämänhurma tai -haikeus, jossa sanat, lauseet, ajatukset ovat elämyksiä, vaan meillä hurmaa ja häikäisee halpahintaisempikin aate- ja tunnekoreilu: pelkkä ulkopuolinen näköaatteilu, taustattomien sanojen ihanteellisuuden ja ylevähenkisyyden kuvastelu ja peiliheijastus tai sanojen foneettinen, kalevalainen kaikutenho. Milloin kirjailijamme tavoittelevatkin tunneilmaisua, jää se heillä joko komeilevaksi, paisutetuksi sanamahtiponneksi, jonka kumisevan, suurieleisen korskuuden ja kajahtelun alta kaikki persoonallinen tunteminen tuntuu jäätyneen, tai se takeltuu arkailevaksi epäyksilöllisyydeksi, matalaksi senttimentaalisuudeksi voimatta ainoassakaan sanassa tai tuntemuksessa leimahtaa todellisen elämäntunnon kirkkaaseen, paljaaseen, polttavaan loimoon.

Että kielemme kuitenkin tällaiseen välittömään, sisältä hehkutettuun tunteenilmaisuunkin voi puhjeta ja tulistua, kun vain kielenkäyttäjällä on rinnassaan ja mielessään ahjo tämän tulen irtipäästämiseen ja esillelietsomiseen, sen todistaa Aleksis Kiven runous... »

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura parikymmentä vuotta sitten kiertokyselyn avulla hankki tietoja kielemme viimeaikaisista uudissanoista, Kilpi vastasi tietojen keräilijälle, ettei hän myönnä olevansa »syyllinen» ainoankaan sanan »sepitsemiseen» ja sanoo niin ollen olevansa tässä suhteessa haluton esittämään mitään »seikallista synnintunnustusta». Uudissanat jäävät, hän jatkaa, »ilmaisun elementteinä kylmiksi ja puhumattomiksi. Todellinen kieli hersyy syvemmistä lähteistä kuin johtelevan ja yhdistelevän järjen kylmältä alasimelta, vain liehtivän sydämen suulla ja luovien aivojen ahjossa sulaa kielen rauta juoksevaksi, ja vain sieltä noudettu hehkuva on alasimellakin taipuvaa.» Kilpi ei sano ymmärtävänsä sitä miestä, joka »istuu pöytänsä vieressä ja alkaa harkita sanaa ilmasta jollekin käsitteelle. Sanahan on ilmaisun kipenöimistä lauseessa, sanahan on se, joka saapuu silloin, kun ilmaistava hengittää itsensä periodiksi ja tarvitsee juuri sen sanan. Sana puhkee kuin lehti oksasta, ei sitä oksaan ripusteta, ja mies joka tietää, että nyt hän sepitti sanan, hän viskatkoon tekeleensä paperikoriin, sillä se on varmaa, että semmoinen sana ei ole mahlasta vironnut: tekokukkaset eivät lakastu, mutta ne eivät eläkkään: Sananluominen on trancea, hurmiota eikä näpertelyä.»

Tämä perustelu kuulostaa epäilemättä sinänsä enimmäkseen varsin hyväksyttävältä ja kauniilta. Kilven lausuma ydinperiaate on kuitenkin hyvin ylimalkainen. Se on laadultaan jopa sellainen, että sillä voidaan puolustaa jokseenkin mitä hyvänsä. Jokainen poikkeaminen kielen tähänastisista ilmaisukeinoista, olipa se laatuaan millainen tahansa, voidaan näet tavallisesti asettaa äskeisen yleisen periaatteen alaisuuteen ja saattaa siihen valoon, että se on välttämätön asianomaisen puhujan ja kirjoittajan mielialojen, mietteiden jäännöksettömäksi esiin tuomiseksi. Melkeinpä näyttää siltä, että välillisesti peräti suositellaankin poikkeamista traditionaalisista kielikeinoista, kun kerran poikkeava yksilöllinen ilmaus kernaasti asetetaan siihen valoon, että juuri semmoinen tuo esiin jotakin ennen lausumatonta, jotakin sellaista, mihin tähänastiset keinot eivät mitenkään riitä. Ainoa ehto, joka ilmauksen on tyydytettävä olisi siis se, että se on kirjoittajansa mielen mukainen. Asianomainen ilmaus saa olla sosiaalisesti millainen vain: myös aivan nurinkurinen. Se saa olla käsittämätön siinä kielikäytössä, jossa sitä käytetään, se saa olla väärinymmärtämiselle altis, se saattaa olla hymyilyä herättävä, se saattaa siis sosiaalisesti olla ilmaisukyvytön tai tarkoitustaan vastaamaton ja kirjoittajalle epäilemättömästi epäedullisiin seuraamuksiin johtava. Millekään tuollaiselle seikalle ei ole omistettava »hengen huomiota».

On hyvin uskottavaa, että tämä Kilven niin tietoisesti lausuma periaate on ollut hänelle elävää todellisuutta ja kallis — siihen viittaa sekin, että hän niin usein on eri yhteyksissä palannut siihen. On myös hyvin uskottavaa, että hän itse oli tyytyväinen ilmaisuunsa ja että se suurin piirtein vastasi hänen ilmaisutarvettansa, ts. että hänen kirjoitustapansa oli subjektiivisesti oivallinen. On edelleen helppo myöntää, että Kilven teksti monesti sisältää hyvinkin suggestiivisia kohtia (erinomaisen esimerkin mainitsee Hellaakoski edellä viitatussa kirjoituksessaan, samoin on hyviä runoesimerkkejä Haahtelalla). Edelleen on mitä luultavinta, että hänen kielenkäyttöönsä voi syventyä, että sitä voi opiskella ja että siitä voi tehdä herkullisia löytöjä, sillä ilmeisestikin hän on puristanut esiin suomesta myös eräitä sosiaalisesti miellyttäviä ja ehkä tarpeellisiakin ilmaisuja. Luulisin esim., että se merkityksen avartuma, mikä Kilven tekstissä on eräillä ma-, mä-loppuisilla infinitiiveillä, kun ne käsittääkseni lähinnä merkitsevät teon paikkaa (eivätkä tekoa tai teon tulosta kuten yleiskielessä tavallisesti), voi olla runollisesti arvokas lisä (meren päilymillä siis 'niissä paikoin, joissa meri päilyy', paimenen kaitsemilla 'niissä paikoin, joissa paimen kaitsee; paimenen kaintasijoilla'), samoin monet ennen käyttämättömät vaipu, paisu, riutu tyyppiset johdannaiset.

Yhtä varmaa ei ole, että edes enemmistö Kilven tiheistä tavanomaisesta kielestä poikkeamisista olisi ollut välttämättömiä. On kaksikin sellaista seikkaa, jotka viittaavat käsittääkseni siihen, että sosiaalisempi kielimuoto olisi voinut ajaa saman asian, jopa olisi ehkä paremminkin tuonut esiin kirjailijan tarkoitukset, paremmin nimenomaan siinä suhteessa, että häntä olisi ollut helpompi lukea ja että hänen yleisömenestyksensä olisi siis ollut varmempi.

Kilven uudisluonnin lähtökohtana on ollut tavanomaisen kielen ilmaisukyvyn riittämättömyyden tunne. Sellainen ei kuitenkaan synny ainoastaan siinä tapauksessa, että asianomaisesta kielestä todella puuttuu tarvittu ilmaisukeino. Puutteen tunne voi tietysti aivan yhtä hyvin syntyä myöskin siitä, että puhuja tai kirjoittaja ei hallitse perinjuurin asianomaista kieltä, ei tunne sen kaikkia keinoja. Jos kielen varat eivät ole hänen vallassaan, hän ymmärrettävästi on samassa asemassa kuin se, joka kamppailee puutteellisen kielen kanssa. Nämä kaksi mainitun lähtökohdan erilaista alkuaihetta on syytä muistaa, myös jälkimmäinen. Mitä nimenomaan Kilpeen tulee, niin on oma todistusvoimansa kai katsottava olevan hänen itsensä lausumilla sanoilla: »Kieleltäni puuttuu muodollinen liukkuus ja sujuvuus... Kevyemmissä kohdissa en saa esitykseeni oikeata juoksua . . .» (Virittäjä 1907 s. 167), jossa hän varovasti koskettaa piirrettä, johon en ole huomannut kiinnitetyn mitään huomiota. On kuitenkin mielestäni jotakin osoitusta olemassa siitä, että Kilven kielikorva ei ollut tavallisessa mielessä hyvä, ts. siitä, ettei hän varmasti ja helposti hallinnut näitä meidän tavanomaisia kielikeinojamme. Oman todistuksensa tästä sisältää Artturi Kanniston Virittäjässä 1907 julkaisema ja edellä jo mainitsemani laajahko arvostelu, jonka muistutukset jokseenkin varmasti on tulkittava juuri näin. Itselläni on edelleen ollut, lienenkö sitten oikeassa, se vaikutelma, että Kilpi tavallisissa oloissa puhui hiukan ikäänkuin ilmaisua etsien. Arkisten ja yksinkertaistenkin asiain esiin saaminen sujui häneltä mielestäni aavistuksen verran tavallista viipyvämmin. Tässä yhteydessä tahtoisin kiinnit[t]ää vielä erityistä huomiota siihen, että Kilpi usein on tehostanut jonkinlaisen hurmiotilan l. transsin välttämättömyyttä, »liehtivän sydämen» tarpeellisuutta kirjallisessa luomisessa, samoin siihen, että hän itse myös kirjoitti teoksiaan kai yleensä ikäänkuin kynä savuten. Ilmaisun nälkä on hurmioituneena, innoittuneena, väkevästi tuntevana, tuossa mainitussa transsissa kirjoittaessa varmasti valtava. Herkkä, suvereeni kielenhallinta tarjoaa tällöin ymmärrettävästikin parempia palveluksia kuin jäykkätekoisempi. Jälkimmäistä tyyppiä olevissa yksilöissä — ajattelisin — ilmaisun nälkä on hurmiotilassa, transsissa vaikeampi tyydyttää kielentajun vanhastaan hallitsemalla aineksella, koska sellaista ei löydetä vaivatta. Tunteiden vallassa kirjoittajassa sensijaan voi jokin niin sanoakseni hätäilmaisu, jokin sanantynkä, jokin sinnepäinen muodostus saada ilmaistavat elämykset taakseen, kannettavakseen. Varsin epäsosiaalinenkin kieliaines voi täten saada ilmaisevan sanan funktion ja aseman. Tavallisen ihmisen elämyspiiristä voitaneen mainita eräs monelle omasta kokemuksesta tuttu sukulaisilmiö: kiroillessa, väkevästi liikuttuneena siis, voi jokseenkin mikä hyvänsä sana, sanantynkä, äännähdys kelvata hartaalle kiroilijalle hänen tunteittensa pakoputkeksi, kirosanaksi. Ja suunnilleen samaan tapaan voi hurmioituneen runoilijan tunne ja ajatus myös purkautua subjektiivisesti mitä eloisimmiksi, mutta sosiaalisesti tuntemattomiksi tai puolituntemattomiksi ja kyImiksi tai vain epäselvästi huohottaviksi »sanoiksi». En ole ts. varma siitä, että Kilpi on tyhjentänyt suomen kielen traditionaaliset ilmaisuvarat, ennen kuin hän lähti uuden luontiin.

Toinen seikka, joka mielestäni viittaisi siihen suuntaan, että sosiaalisempi kielimuoto olisi aivan hyvin voinut tulla kysymykseen ainakin useimmissa tapauksissa, on seuraava. Asiantuntijain keskuudessa on luullakseni melko yleisenä ollut se käsitys, että Kilpeä on mahdoton kääntää vieraalle kielelle. Aaro Hellakoski mm. tuo tämän käsityksen edellä mainitussa artikkelissaan esiin sanoessaan »Hänen teostensa tyylillis-kielellinen asu tekee ne, etenkin viimeiset, aivan mahdottomiksi kääntää.» »Surkea vahinko vain, ettei [»Alastalon salissa»] koskaan voi löytää tietä kielirajamme ulkopuolelle. Se elää ja kuolee suomenkielisen kulttuurin mukana.» Jos käännökseltä todella vaaditaan myös Kilven kielen erikoisuuksien, hänen kielenkäyttönsä epäsosiaalisten piirteiden esiin saamista, tehtävä lieneekin ylivoimainen. Mutta onko sellainen tarpeellista? Kilpeä on äskettäin ruotsinnettu kappale (»Jäällävaeltaja» kokoelmasta »Pitäjän pienempiä») erääseen viime vuonna ilmestyneeseen suomalaista proosaa esittävään näytekokoelmaan (»Finska berättare»). Ja mikä on tulos? Ainakin eräs ruotsalainen arvostelija (Gösta Attorps Svenska Dagbladetissa) mainitsee Kilven näytteen kokoelman kaikkein parhaana novellina, Aleksis Kiven ja F. E. Sillanpään näytteen voittavana. Jollei se muuta osoitakaan, niin todistaa se ainakin sen, että Kilpi on kilpeläisestä sanapuvustaan irroitettunakin siis mahdollinen. Ja näyttääpä suorastaan siltä, että Kilpi käännettynä vieraalle kielelle vain voittaa. Ymmärtäisin tämän ehkä ensimmältä niin yllättävän, mutta tarkemmin ajatellen kai sittenkin odotettavissa olleen tuloksen niin, että Kilven teksti saa käännettäessä sosiaalisemman muodon, niin että se epäymmärtämyksen, ymmärtämättömyyden, väärinkäsitysten ilmapiiri, johon hänen tekstinsä täällä on yleisesti joutunut. väistyy ymmärtämyksen tieltä. Kilven tekstin käännöksen menestys on perimmältään siis luonnollinen ja odotettava, sillä kirjallisen tuotteen ymmärtämyksen ensimmäinen ehtohan on sen virheetön, ts. kirjailijan omien tarkoitusten mukainen ymmärtäminen. Ilman ymmärtämistä on kenenkään kirjailijan vaikeata odottaa ymmärtämystä.

Aarni Penttilä.

 

Katso myös Virittäjä n:o 1, 1947:  Vieläkin Volter Kilven kielestä