Grafeema- ja foneemasuomen suhteesta

Pari muistiinpanoa sidottujen eripainosten esilehdiltä.

Virittäjä. 1/1932.

Grafeema- ja foneemasuomen suhteesta.

En luule tuovani esiin mitään uutta tai edes sellaista, mikä ei olisi itsekullekin varsin tuttua, kun kiinnitän huomiota siihen seikkaan, että suomen kieli esiintyy (ylen monien monien muitten kielten tapaan) sekä kirjallisena (painettuna tai kirjoitettuna) että puhuttuna, siis sekä optilliseen että akustiseen tiedostamiseen vetoavina ilmiöinä, grafeemoina tai foneemoina. Meikäläinen kirja sisältää tavallisimmin niin sanoakseni grafeemasuomea, meikäläiselle tarkoitetun puheen taas yleensä muodostaa foneemasuomi. Tämä toteamus on jotenkin itsestään selvä (ainakin erääseen rajaan saakka), eikä se sinänsä vielä nähtävästikään ole erityistä mielenkiintoa herättävä. Mutta siihen liittyy kuitenkin eräs kysymys, joka ymmärtääkseni on kielitieteellisessä katsannossa aika merkityksellinen, nimittäin: minkälaiseksi on käsitettävä kirjojen (väljästi ymmärtäen) suomen ja suullisesti käytetyn yleissuomen suhde? tai – jos hetkeksi jätämme suomen kielen tästä kysymyksenasetuksesta pois – : millaiseksi siis yleensä on ymmärrettävä erään grafeemakielen ja sitä vastaavan foneemakielen suhde.

En varmaankaan suuresti erehdy, jos tulkitsen tämän suhteen tavallisesti niin käsitetyksi, että grafeemakieli on eräänlainen sekundäärinen

17
ilmiö, väline, joka on muodostunut tai paremminkin: joka on muodostettu pysyvällä tavalla symbolisoimaan puhuttua kieltä, siis symbolin symboli. Grafeemakielen grafeemat tarkoittavat puhekielen ainesosia, edustavat ja kuvaavat niitä. Niin esim. grafeema pöytä toimii erään artikuloitavissa olevan foneemakielen osan (pöütä) merkkinä sitä tarkoittaen. Tietosanakirjamme edustaa tätä käsitystä esittäessään kirjoitukseksi (sub voce Kirjoitus, IV 987) »sanojen tai näiden osien näkyvät kuvat ja merkit», ja että »Tavallisessa ahtaammassa merkityksessä kirjoituksella, varsinaisella kirjoituksella (puhekirjoituksella) tarkoitetaan vain sanojen tai niiden osien (tavujen, äänteiden) näkyviä merkkejä». Saman mielipiteen voimme lukea myös auktoritatiivisemmilta tahoilta, esim. SAUSSURE'in tunnetusta Oppijaksosta (Cours de linguistique générale, 2 éd., Paris 1922, ks. ss. 45, 47 ja 48).

Ohimennen saatamme panna merkille, että se minkä tiedämme kirjoituksen varhaisimmasta historiasta, ei välttämättä anna tukea sanotunlaiselle käsitykselle. Varhaisin kirjoitus, kuvakirjoitus ei nähtävästikään tarkoittanut foneemakielen aineksia sen enempää (ts. ei laisinkaan) kuin esim. jonkin nykyisen optillisen merkkisysteeman jäsen. Muinoinen kuvakirjoitus merkkeineen viittasi suoraan ilmaistavaan olioon tai oloseikkaan periaatteellisesti samalla tavalla kuin sanokaamme jokin tienviitta, majakan vilkkutuli, auton punainen jarruvalo, nuottikirjoituksen nuotti tai nuottijakso tms. Voimme katsoa, etteivät grafeemat siis ainakaan alkuaan toimineet »sanojen tai niiden osien (tavujen, äänteiden) näkyvinä, merkkeinä». Mutta on toisaalta kyllä selvää, ettei se, ettei kirjoituksen vanhin historia nimenomaan tue mainittua mielipidettä, mitenkään vielä tee sitä epäuskottavaksi. Meillä käytännössä oleva kirjoitushan on aikaa päiviä sitten laannut olemasta kuvakirjoitusta, sen luonne on sitten noitten kaukaisten aikojen suuresti muuttunut, millä seikalla tietysti saattaisi olla tässä yhteydessä merkitystä. Kenties se kopernikaaninen keksintö, jonka kirjoituksen historia kieltämättä osoittaa kuvakirjoituksen muututtua kirjainkirjoitukseksi, onkin juuri siinä, että keksittiin merkkejä, joitten avulla voitiin tarkoittaa olioitten ja oloseikkojen nimiä niitten itsensä asemesta. Ts. kenties olemme tämän kehitysaskelen kautta joutuneet sittenkin siihen tilanteeseen, jossa kirjoitus on olemassa yksinomaan symbolisoidakseen puhuttua kieltä.

Ymmärtääkseni ei tämä yleinen käsitys ole täysin oikea. Optilliseen tiedostamiseen vetoava kieli (tässä käytetyn nimityksen mukaan siis grafeemakieli) on periaatteellisesti paljon itsenäisempi symbolisysteema kuin mitä hiukan pintapuolisesti katsoen saattaisi luulla. Sen osoittanee muutama harkitseva ajatus. Grafeemakieleen sisältyy moniaita merk-

18
kejä, sellaisia kuin §, =, &, %, jotka ilmeisesti ovat eräänlaisen kuvakirjoituksen asteella ja joitten kohdalla, on helppoa ymmärtää, että niiden merkityksinä eivät ole puhutun kielen ainesosat (jotakin aivan harvinaista poikkeusta lukuunottamatta). Ne tarkoittavat kukin erästä oliota tai oloseikkaa. Vaikeammalta ehkä tuntuu tajuta, että muutkin grafeemat ovat periaatteellisesti aivan samanlaisia ja tarkoittavat yleensä nekin erilaisia olioita ja oloseikkoja, eivätkä siis nimenomaan vain foneemakielen aineksia. Mutta, katsokaamme: jos esim. Tietosanakirjan esittämä käsitys, jonka mukaan siis grafeemat tarkoittavat foneemakielen ainesosia, ja niiden muodostamia, yhtymiä, olisi poikkeuksetta oikea, merkitsisi se mm. sitä, että grafeema mustepullo aina esiintyessään merkitsisi foneemakielen ainesosaa mustepullo, siis s a n a a mustepullo. En minä – eikä kukaan muukaan sen paremmin – voisi siis kirjoituksessani koskaan tuollaisella grafeemalla tarkoittaa esim. tuota pöydälläni olevaa mustepulloa vaan alati vain sanaa mustepullo, vaikka s i i t ä en haluaisi puhua mitään. Jos lakonisia määräyksiä antava hra X – kuvitelkaamme että hän on esim. koulun rehtori – lähettäisi koulunsa vahtimestarille kirjelippusen, johon on kirjoitettu Mustepullo!, saattaisi se merkitä siis, että vahtimestarin olisi kiireesti tuotava paikalle s a n a mustepullo. Esimerkit osoittanevat selvästi johtaessaan moisiin mahdottomuuksiin (kirjallisesti on tietysti mahdollista tarkoittaa tuota pöydällä olevaa mustepulloa, ja koulun rehtorilla on tilaisuus myös kirjallisesti antaa lyhyitäkin tarkoitetulla tavalla ymmärrettäviä määräyksiä), ettei grafeema ainakaan näissä tapauksissa tarkoita foneemaa vaan erästä esinettä samoin kuin foneema mustepullokin. Näin on enimmiten asian laita. Verrattomasti useammin tapaamme grafeemoita, joitten merkityksinä on sellaisia olioita ja oloseikkoja, jotka eivät ole foneemoita.

Suhteellisen harvinaisia ovat ne tapaukset, jolloin grafeemojen merkitykset ovat muunlaisia, siis foneemoita (tai toisia grafeemoita). Nämä ovat kuitenkin tietysti aivan mahdollisia. Sekä grafeemat että foneemat kuuluvat periaatteellisesti samanlaiseen oliopiiriin kuin esim. mustepullo, pöytä yms. ja saattavat olla nekin grafeemojen tarkoittamia. Huomattava on vain, että grafeemat tarkoittavat >>sanoja tai niiden osia>> sekä toisia grafeemoja vain niinkuin sanoin s u h t e e l l i s e n h a r v o i n.¹ Nimenomaan sanoja tai niiden osia ne tarkoittavat etupäässä ainoastaan kielitieteellisessä kirjallisuudessa. Esim. se aviokäsky grafeema, joka esiintyy Virittä-

________
¹ Poikkeuksen muodostaa eräs grafeemaryhmä, nimittäin kirjaimisto. Yksityisten kirjainten merkityksinä on yleensä jokin foneemakielen ainesosa. Esim a tarkoittaa enimmäkseen äännettä a (sen rinnalla myös 1) kirjainta a ja 2) säveltä tai nuottia a).

19
jän viime vuosikerran sivuilla 301 (1931), se tarkoittaa varmasti jotakin muuta kuin se aviokäsky grafeema, jota tavataan Lönnrotin sanakirjassa, vanhoissa lakiteksteissä ja yleensä vanhimmassa kirjallisuudessamme. Edellisen merkityksenä on 1) foneema aviokäsky (avioskäsky) ja 2) grafeema, avio(s)käsky, jälkimmäisten merkityksinä taas eräs sosiaalinen ja juridinen instituutio, jolla on suomessa tällainen nimi ja jota nykyään yleensä sanotaan avioliitoksi. Samaten voimme lukea ns. tarkekirjoitustekstiä ikäänkuin kahta vaihdetta käyttäen, toisen kerran ymmärtäen sen grafeemat olioihin ja niiden suhteisiin viittaavina, toisen kerran taas niin sanoakseni vaihdetta käännettyämme foneemakieltä merkitsevinä. Erinäisistä syistä tulee juuri viimeksimainittu lukutapa kysymykseen kieIentutkimuksessa. Siis aivan samoin kuin – siihen tulokseen tulemme näin ollen – foneemakielen merkitysten joukossa on mitä erilaisimpia olioita ja oloseikkoja (mm. foneemoita ja grafeemoitakin), aivan samoin on myös grafeemakielen merkitysten joukossa perin erilaisia annettuisuuksia, ei missään tapauksessa y k s i n o m a a n foneemoita niinkuin esim. Tietosanakirja ilmoittaa. Kun sanotun lisäksi otamme huomioon, että grafeemakielen symbolit ovat kauttaaltaan toiset kuin foneemakielen symbolit, emme voi tuIla muuhun tulokseen kuin siihen, että grafeemakieli on itsenäinen symbolisysteema, merkistö, joka periaatteelliselta laadultaan on aivan samanlainen kuin foneemakielikin. Se käsitys, minkä edellä esitimme yleisesti vallitsevana, on siis puheenalaisessa suhteessa virheellinen.

Nämä kaksi merkkijärjestelmää eivät kuitenkaan siinä mielessä ole itsenäisiä, että ne olisivat kokonaan vieraita toisilIeen. Sekään tosin ei olisi itsessään täysin mahdotonta, mutta on todettava, ettei nykyään ainakaan ole niin asian laita. E n s i n n ä k i n niitten kesken vallitsee erittäin pitkälle menevää v a s t a a v a i s u u t t a. Jos foneemakielessä esiintyy sanokaamme eräs sananalkuinen k-, niin samaa oliota, tai oloseikkaa tarkoittavassa grafeemakielen merkissä esiintyy yleensä grafeemanalkuinen k. Analogisella tavalla, jatkuu vastaavaisuus hyvinkin pitkälle ¹. Tämä vastaavaisuus ei kuitenkaan ole – niinkuin yleisesti on tuttua – läheskään täydellinen ja, sen määrä osoittaa eri kielipiireissä

________
¹ Kuvakirjoitus ja kirjainkirjoitus poikkeavat siinä suhteessa toisistaan, että edellisen ja asianomaisen foneemakielen keskinäinen vastaavaisuus on erittäin vähäinen, jälkimmäisen ja sen rinnalla esiintyvän foneemakielen vastaavaisuus taas on huomattavasti suurempi ja lainmukaisempi. Näiden kirjoituslajien eroavaisuutta ei luullakseni ole käsitettävä siten, että kuvakirjoitus olisi »käsitekirjoitusta» ja kirjainkirjoitus olisi »äännekirjoitusta», ts. että jälkimmäinen toimisi erilaisten olioitten ja oloseikkojen symbolina, jälkimmäinen taas puhutun kielen symbolina.

20
hyvinkin suurta erilaisuutta (esim. englannin foneemakielen ja grafeemakielen keskinäinen vastaavaisuus on paljon vähäisempi kuin suomen). Mm. on grafeemasuomessa – siihen nyt taas palataksemme – joukko sellaisia merkkejä, joilla ei ole vastinetta foneemasuomessa (esim. : , . - , isojen ja pienten kirjainten vastakohtaisuus) tai joissa se on varsin mielivaltainen (esim. §, =, &, 1, 2, 3 jne.), ja toisaalta sisältyy taas foneemasuomeen monia sellaisia aineksia, joilta grafeemasuomessa puuttuu vastine (esim. intensiteetin ja tonaliteetin kulku, eräät äänteet). Tämäntapaisia seikkoja katsellessamme havaitsemme, että tuolla melkoisella vastaavaisuudella on sentään omat rajoituksensa. – T o i s e k s i on aihetta panna merkille, etteivät puheenalaiset systeemat ole myöskään siinä mielessä itsenäisiä, ettei niiden kesken olisi minkäänlaista vuorovaikutusta. Teoreettisesti katsoen se tietysti olisi mahdollista, todellisuudessa niitten vuorovaikutus, jota kirjoittaminen ja lukeminen on välittämässä, kuitenkin on varsin huomattava.

Seuraavilla sivuilla minulla on tilaisuus mainita muutamia esimerkkejä, jotka eräältä puolen valaisevat tämän merkille pantavan vuorovaikutuksen laatua. Ne tapaukset, jotka jäljempänä joutuvat käsiteltäviksi, antavat tosin siitä, niinkuin sanottu, yksipuolisen kuvan näyttäessään vain, minkälaisia grafeemasuomesta käsin saatuja vaikutuksia foneemasuomessa esiintyy, ja jättäessään siis päinvastaiseen suuntaan käyneen virtauksen erikoisemmitta näytteittä. Puolustukseksi saattaa tällöin sentään mainita, että kirjallisuudessa on vanhastaan jo usein kuvattu erinäisiä asioita, jotka valaisevat grafeema- ja foneemakielen suhdetta nimenomaan niiltä puolilta, jotka tässä jäävät syrjään. Mm. saatan sivuuttaa käsittelyä osakseen saaneina sellaisia kysymyksiä kuin ortografiset ja tarkekirjoitusta koskevat probleemat, joissa on puhe grafeema- ja foneemakielen vastaavaisuuden täydellistämisestä, samoin myöskin eräät stilistiset piirteet, jotka (niinkuin esim. vanhastavuus) mainitaan grafeemakielelle foneemakieleen verrattuna ominaisina jne. Harvemmin mainitulta sen sijaan näyttää juuri se esimerkkiryhmä, johon tässä pyydän kiinnittää huomiota.¹

________
¹ Ulkomaisesta kielitieteellisestä kirjallisuudesta tunnen muutamia asiaa koskevia kirjoituksia: O. BEHAGHEL, Geschriebenes Deutsch und geschprochenes Deutsch. Beihefte Zur Zeitschrift des Deutschen Sprachvereins, 3. Reihe. Sisältyy myös saman tekijän kokoomateokseen Von deutscher Sprache, Lahr i. B. 1927, ss. 11—34; R. BLÜMEL, Die gehörte und gesprochene, und die gelesene und geschriebene Sprache. Germ.-rom. Monatsschrift 1920, ss. 273—81; W. HAVERS Handbuch der erklärenden Syntax. Heidelberg 1931, §§ 98—104; E. WELLANDER Studien zum Bedeutungswandel im Deutschen, T. 2. Uppsala 1923, ss. 43—65 (tässä teoksessa nimitetään lisää kirjallisuutta); B. Z0LNAI A látható nyelv. Minerva, évf. 5. (1926), ss. 18—71; V. TOLNAI Emke-szavak, MNy XVII 110—111.

21
Se että lukeminen on välittänyt grafeemasuomelle ominaisia piirteitä foneemasuomeen, se on perin odotettavissa. Sen jälkeen kun kirjoitettu sana, ts. siis grafeemakieli on saavuttanut sen aseman, mihin sen tärkeys sen oikeuttaa, ja sen jälkeen kun lukutaito on meillä käynyt melkein kaikkien taidoksi, on grafeemakielestä tullut varteenotettava tekijä foneemasuomen kehityksessä. Iukeminen on nykyään jo meillä ainakin sivistyneistön piirissä siinä määrin huomattavassa, asemassa, että – sikäli kuin olen saattanut huomata itsestäni ja kyselemällä tehdä havaintoja muista – varsin useitten yksilöitten sanaelämyksiin (heidän sekä puhuessaan että kuunnellessaan puhetta) kuuluu jo havaittavia optillisia aineksia, jonkinlaisia vilahtelevia muistojen katkelmia siitä, miten asianomainen sana kirjoitetaan (saattaapa joillakuilla olla vielä jonkinlaisia motorisiakin mielteitä, sanaelämykseen kuuluu siis eräänä komponenttina käsitystä siitä, mitä liikkeitä käsi koneella tai kynällä asianomaista sanaa kirjoittaessaan tekee). Verraten merkitsevä seikka, kielen kehitykselle on se, että ainakin sivistyneen kielenkäyttäjän sanaelämykset ovat näin saaneet uusia aineksia. Meikäläinen alinomaiseen lukemiseen tottunut henkilö on puhuessaankin ja kuunnellessaan puhetta siis jossain määrin ikäänkuin lukijana. Tämä seikka, jos saan sanoa: puhumisen optillistuminen, se on tietenkin luonut suotuisia edellytyksiä grafeemakielen ominaisuuksien leviämiselle ja tunkeutumiselle foneemakieleen.

Jo vanhastaan suomen kielen historia tuntee parisen huomattavaa tapausta, jossa foneemasuomen asu on lukemisen välityksellä muuttunut, nimenomaan eräällä tavalla kirjaimellistunut. Tarkoitan yleiskielemme d:n ja ts:n historiaa. Kummankaan alkuperä ei todennäköisesti ole suullisessa traditiossa, vaan grafeemasuomen d ja samoin ts on aikoinaan interpretoitu silloisen sivistyneistömme vajavaisen suomen suullisen tradition tuntemuksen vuoksi sille tutummalla ja tällä kertaa ruotsinvoittoisella tavalla. Tuloksena on joka tapauksessa ollut foneemasuomen kirjaimellistuminen. Nykyisen foneemasuomen d ja ts saavat siis olemassaolostaan kiittää grafeemasuomea.¹ Sama virtaus jatkuu kuitenkin yhä, todennäköisesti entistä voimakkaampana.

Jos tarkkaamme ympärillämme tapahtuvaa puhumista, ei havaitakseni kauan tarvitse odottaa, ennen kuin puheenalaiseen ilmiöpiiriin kuuluvia esimerkkejä alkaa kertyä, ts. esimerkkejä siitä, että puhe noudattelee uskollisemmin grafeemasuomen vihjauksia kuin suullista traditiota. Aika usein kuultavia ovat esim. enkä

paimenpoika, tervetuloa,

________
¹ Vähäinen lisäesimerkki vielä vanhemmilta ajoilta on esitetty M. RAPOLAn tässä jo edellä mainitussa artikkelissa >>Aviokäsky>>. Virittäjä 1931 201—08.

22
kolmekymmentä, silloinpa ¹. Huvittavaa on havaita, miten suuren selvennyksen lukija-tyyppisissä tekijännimissä tuo i:n ja a:n (ä:n) välinen siirtymä-äänne yleisesti saa sen johdosta, että grafeemakieli sisältää j-merkin (sama koskee myös sanaa sija).

Mielenkiintoista on edelleen havaita, mitenkä grafeemasuomelle ominainen pregnantti sanojen toisistaan erottaminen (tyhjällä välillä) on edistänyt foneemakielen sanakokonaisuuksien erillisyyden tajuamista, ts. myöskin foneemakielen sanojen rajat pyrkivät selvenemään grafeemakielen viitoittamalla tavalla. Tästä on ollut seurauksena mm. se, että suullisesta kielenkäytöstä ylen tuttu sanan lopun ja seuraavan sanan alun sulautuva assimiloituminen, ns. sandhi-ilmiö pyrkii tätä tietä menettämään merkitystänsä. Esimerkkien sijasta voi tällä kohdalla miltei vain viitata kunkin omaan kokemukseen ja kehoittaa tarkkaamaan esim. omaa puhetta Sellaisia esimerkkejä kuin en minä pro em minä ehkä jokainen kielenkäyttäjä tuottaa. Semmoiset ilmiöt kuin esim. Tverin karjalan neittsi 'tähden' sanan syntyhistoriassa osoittautuva (genetiivin pääte n´ ynnä eittsi) tai Pälkjärven nuatto 'aatto' sanassa esiintyvä

(viimeksimainittu »irtautunut ilmeisesti saneliitosta, jonka edellinen osa on ollut genetiivissä», ks. HAKULINEN Virittäjä 1925 124—25) käynevät yhä harvinaisemmiksi ja – mikäli yleiskielestä on kysymys – niiden laisten syntyminen voinee enää vain poikkeustapauksissa olla mahdollinen. Lukemisen tärkeä sija nykyaikaisen ihmisen elämässä on näin vaikuttanut yksityisen sanan grafeemakielen mukaista isoloitumista ja edistänyt sen itsenäistymistä. Tämän seikan tiliin on nähdäkseni pantava sandhi-ilmiöitten vähentyminen elävästä puhekielestä.

Samantapaista uskollisuutta kirjainta kohtaan kuin edellisissä esimerkeissä saattaa hyvin usein panna merkille kuunnellessaan, miten kirjallisuudessa esiintyvät grafeemat ptruu ja brrr luetaan ja miten sitten tilaisuuden tullen tuota hevosen pysäyttämisääntä ja jälkimmäistä, vilussa väristessä käytettyä äännähdystä viljellään. Nämä kummatkin grafeemat, joista ensimmäinen tarkoittaa labiaalista tremulanttia ja jälkimmäinen äännettä, joka monesti on aivan samanlainen kuin äskeinen hevosen pysäyttämismerkkikin mutta jonka ääntämykseen joskus saattaa myös

________
¹ LÖNNROT moittii Litteraturbladetissa 1847 176 M. Kostjanteria siitä, että K. oli kirjoittanut vaampa, niimpä, kumpa, Lapimmaa jne. kirjassaan »Jaako Kyröskosken Poltissa kerran» ja jatkaa sitten toisenlaista kirjoittamistapaa (vaanpa, kunpa jne.) vaatien »Det är och förblifver ändock en liten skilnad i uttalet emellan kunpa (partikel) och kumpa – kumpi (pronomen), likaså i järvenpää, ändan af sjön och järvempää, från ett ställe, som ligger närmare sjön» Lieneekö tässä perää vai onko – niinkuin luulisin – kirjoittamistapa vaikuttamassa Lönnrotin käsityksiin?

23
kuulua kielen kärjen värähtely, ääntyvät jotenkin kirjaimen mukaisesti lukemiseen asennoituneitten kielenkäyttäjien huulilla. (Luullakseni on myöskin rykäisyä tarkoittava öhöm usein joutunut samantapaisen kohtalon alaiseksi.) Toisinaan tällainen ääntämyksen kirjaimellisuus saattaa viedä miltei naurettavaan tulokseen. On esimerkkejä siitä, että leveää naurua tarkoittava grafeema ha-ha-haa esitetään todella monotonisena hahahaana.

Hyvin näkyvällä tavalla on grafeemasuomea edelleen välittynyt foneemasuomeen nimenomaan sanaston alalla. Suomessakin esiintyy jo melkoinen joukko sellaisia sanoja, joitten alkuperä on aivan graafillinen ja joitten syntyminen on ajateltavissa vain luku- ja kirjoitustaitoisen kansan keskuudessa. Esimerkkien paljoudesta poimin jonkun näytteen. Maassamme toimii eräs uskonnollinen liitto, joka käyttää itsestään englanninkielistä nimitystä Christian Endeavour (se on näet Englannista lähtöisin) ja merkitsee sen tavallisesti lyhennettynä C. E. Tämän liikkeen kannattajia nimitetään ainakin paikoin Lounais-Suomessa (Pyhäranta, maist. S. LAURIKKALAn yst. tiedonannon mukaan) seeläisiksi (seläise). Mainittu kansanomainen nimitys on

selvä alkuperältään ja lähtöisin nimen kirjallisesta lyhennysmerkistä. Se sanaston muodostusperiaate, joka mm. tässä esimerkissä tulee näkyviin, se kukoistaa kuitenkin kaikkein produktiivisimpana liikekielessä, jossa tavataan runsaasti sellaisia nuoria sanatulokkaita kuin: ooyy (Oy.) 'osakeyhtiö', Abloy (Aktiebolaget Lukko Osakeyhtiö), Veekoo (Vähittäiskauppiaitten kahvi), aaiivee-rehu, (AIVrehu), Skoha (Suojeluskuntien kauppaosakeyhtiö . . .), Tampella (Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy.), sok (SOK, Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta) jne. Myöskin erilaisten yhdistysten ristiminen näyttää jossain määrin suosivan tätä varsinaisen nimen kirjoitusasun lyhennyksen suulliseksi nimitykseksi muuntamista,. Näin esim. puhutaan ylioppilaspiireissä ykystä ja ykyläisistä, mykystä ja mykyläisistä, Sellin (Suomen, Eestin, Latvian, Liettuan ylioppilaskuntien) kongresseista jne, eräs urheiluseura lienee kai useammin hookoovee (HKV) kuin Helsingin Kisaveikot, toinen taas Kiffen pro Kronohagens Idrottsförening, kolmas vipsi (ViPS = Viipurin Palloseura) jne.

Omaa esimerkkiryhmäänsä edustaa sitten eräs viime päivien sana: radio, joka suomessa esiintyy melko yleisesti lyhyt-a:llisena (vastoin naapurikieliä). Se on niitä nuoria lainasanoja, jotka varmaankin kirjoitusasultaan ovat saaneet foneemasuomessa muotonsa. Sana on saapunut meille kuitenkin myös suullista tietä, foneemakielen aineksena ja sen takia esiintyy radion rinnalla myös raadiota. Tähän sanaan on täten syntynyt kaksinaisuutta ja jonkinlaista horjuntaa, joka meillä on aika tavallista

24
monien muittenkin vierasperäisten sanojen kohdalla. Huomattava joukko niistä on radion tavoin saapunut tänne kahta tietä: sekä grafeemakielen että foneemakielen osana. Tämä puolestansa merkitsee sitä, että grafeemasuomeen on liittynyt eräs tulokas (sanokaamme Kirjallisen Kuukauslehden socialinen) ja foneemasuomeen toinen (sosiaalinen), joitten kahden keskinäinen vastaavaisuus ei vieraitten ortografiain toisenlaisesta luonteesta johtuen yleensä ole täysin kielessämme käytännössä olevien periaatteitten mukainen. Tällainen ristiriitaisuus on tietenkin aikaa myöten käynyt tunnetuksi ja häiritseväksi ja samalla on ns. vierasperäisten sanojen oikeinkirjoituskysymys syntynyt. Toisten mielestä tällainen pulma on ollut ratkaistava erinäisistä syistä (nimenomaan lyhyyden takia) puheenalaisessa tapauksessa grafeemakielen hyväksi, sille olisi annettava etusija ja sosialinen hyväksyttävä ja sitä mukaa myös sosialinen ääntämys vaadittava, foneemakieleltä (täten olisi tavanomainen vastaavaisuus saavutettu). Toisen esiintyneen käsityskannan mukaan tässä tapauksessa taas erinäisistä muista syistä on foneemakielen asu katsottu tärkeämmäksi ja määrääväksi tavoiteltuun vastaavaisuuteen pyrittäessä. Sen vaatimaksi on meikäläisessä ortografiassa vallitsevien tottumusten sanelemalla, tavalla mukautettava grafeema-asu, on siis kirjoitettava: sosiaalinen. Muutamissa muissa tapauksissa grafeemakielen asu on joko itsestään saanut määräävän aseman (niinkuin yllä mainitussa radio-sanassa) tai sille on syystä tai toisesta annettu tämä määräysvalta (esim. sanassa symboli).

Grafeemakielen vaikutus ei ole ulottunut ainoastaan ääntämykseen ja sanavarastoon vaan on tunnettavissa ainakin jossain määrin myös syntaktisten muodosteitten piirissä. Huomautan tällöin ennen muuta sellaisista foneemasuomeen luullakseni verraten äsken kotiutuneista muodosteista kuin mm.: sivu 5, sivulla 5, pykälässä 5, pykälä 5, säkeistöt 1–3. Aikaisemmin tämmöiset asiat ilmaistiin sanomalla: 5. sivu, 5. sivulla, 6. pykälä, 1. säkeistöstä 3:nteen. Uudet ilmaukset eivät käsittääkseni ole aivan tavallisia attribuuttikonstruktioita, niinkuin esim. kuningas Kustaa, joka nimittää henkilön, joka on sekä Kustaa että samalla kuningas. >>Sivu viisi>> esim. ei näet ole olio, joka olisi samalla sekä sivu että viisi, vaan se on sivu, joka on merkitty järjestystä ilmoittavalla viiden numerolla. Samaan tapaan näyttää myös sellaisissa ilmauksissa kuin Lex Kallio, Lex Pulkkinen lukemiseen pohjautuva asenne muodosteen syntymisen sysäyksen antajalta. Edelleen voimme ymmärtää semmoiset käänteet kuin: rataosa Helsinki – Hämeenlinna, valtimo 80, kortti kokoa 8x12 kai vain siltä pohjalta, että puheemme on monesti ikäänkuin lukemista, tässä, tapauksessa nimenomaan jonkinlaisen tilaston, jonkinlaisen sarakkeisiin jaetun tiedonantopaperin lukemista. Käänne rataosa Helsinki –

25
Hämeenlinna on kai saanut alkunsa siten (ellei se meillä ole muodostunut ulkomaisten mallien mukaan), että puhuja on ollut puhuessaan ikäänkuin eräänlaista taulukkoa lukevana. Siinä taulussa on sarakkeita ja niissä erilaisia tietoja. Halutessaan nyt mainita Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rataosan puhuja on ikäänkuin katsonut ensin sarakkeen nimikettä: rataosa, sitten alempaa siitä luettelosta jossa mainitaan erilaisia rataosia hän lukee Helsinki – Hämeenlinna. Samalla hän tietysti on edellyttänyt, että kuulija on suunnilleen samalla tavalla asennoitunut ja ymmärtää näin ollen sanotun.

Se liike, jonka näin havaitsemme olevan melko hyvässä vauhdissa suomen kielen piirissä, näyttää saaneen esikuvansa ja alkusysäyksensä ulkomailta, lähinnä kai ruotsista, saksasta ja englannista. Kaikissa näissä kielissä, niiden lisäksi vielä mm. ranskassa ja unkarissa, tämä ilmiö on vallannut huomattavan alan ja on kehittynyt osaksi melkoista pitemmälle kuin meillä suomessa (niin esim saksassa, ks. ed. main. WELLANDERin esitystä). Osa meillä käytännössä olevia grafeemakielestä peräisin olevista ilmauksista on suoranaisia lainoja, niin esim. cif (cost, insurance, freight), fob (free on board), verbi Iynkata (jos se polveutuisi foneemaenglannista kuuluisi se varmaan linssata, suomeen sana kai on tullut ruotsista grafeemakieleen perustuvassa muodossaan) jne. Omapohjainen muodostuminen on kuitenkin Suomessa jo vahvasti versomassa. Vieläpä voisimme – sikäli kuin haluaisimme ryhtyä ennustamaan – suuremmatta erehtymisen vaaratta sanoa, että tämä, ilmiö: grafeemakielelle ominaisten piirteitten tunkeutuminen lukemisen välityksellä foneemakieleen tulee jatkuvasti voimistumaan, ääntämys tulee siis kirjaimellistumaan, mainitsemani laatuisia kirjainsanoja ja tavusanoja tuo ehkä pian joka päivä tullessaan, samoin muutkin grafeemasuomelle ominaiset lyhennykset tulevat mahdollisesti saamaan foneemasuomessa kirjaimellisen vastineensa (nytkin jo kuulee käytettävän muotoja: huom pro huomaa ja esim pro esimerkiksi), ja sivu 5 tyyppinen ilmaus, ikäänkuin taulukkojen, luetteloitten, sähkösanomatyylisten julisteitten lukemiseen pohjautuva tyyppi tulee saamaan yhä enemmän jalansijaa.

On tietysti otaksuttavaa, että tätä liikettä tullaan osaksi vastustamaan – siitä on esimerkkejä ulkomailta –, mutta vastustaminen lienee suhteellisen toivotonta. Useilla käsittelyn alaiseen ilmausryhmään kuuluvilla ilmauksilla, varsinkin mikäli on kirjainsanoista kysymys, on se huomattava etu puolellaan, että ne ovat lyhyitä ja tässä suhteessa siis käteviä käytettäviksi. Muutamissa tapauksissa taas eufemistiset motiivit ovat tukemassa niitten viljelyä (esim. WC, hyvin tuttavallisen kielen koopee, korjaa pois). Vihdoin ei voi kieltää myöskään sitä, etteikö se, että etenkin

26
tämäntyyppisten sanojen käyttely osoittaa puhujan olevan perillä asioista, että hän on jonkinlainen asiantuntija, etteikö se olisi suotuisana edellytyksenä sekin niitten leviämiselle. Pääasiallisin vaikutin on kuitenkin kaiken tämän rinnalla se, että lukeminen on viime aikoina käynyt erityisen tärkeäksi ja yleiseksi taidoksi. Grafeemakielen mahdollisuudet ovat entisaikoihin verrattuina samalla suunnattomasti lisääntyneet. Siihen selontekoon, jossa kuvataan grafeemakielen ja foneemakielen keskinäistä vuorovaikutusta nimenomaan silmälläpitäen grafeemakielen vaikutusta foneemakieleen, siihen virtaa näin jo nykyäänkin runsaasti ainesta.

Aarni Penttilä.