Kirjoituksen ”Zur Grundlagenforschung der geschriebenen Sprache” sivulla 44 on seuraava alaviite:

² Über das „Sehend-Sprechen” und das Fern- oder,,Nichtsehend-Sprechen” siehe A. Penttilä, Sananen radioesseestä (Yleisradion julkaisusarja V), Helsinki 1966, S. 26-27.

Yleisradion julkaisusarja V. 1966.   Lyhennelmä.  Radioitu 9. 9.1966.

Aarni Penttilä

Sananen radioesseestä

Radioesseestä kuulin puhuttavan ensi kerran Yleisradion viime juhannuksena julistaman radioesseekilpailun yhteydessä. Samoin varmaan moni muukin. Ajattelin silloin, että tuollainen oppisana on todella aiheellinen, niin, että se on jopa hyvinkin tarpeellinen. Oikeastaan voisi kysyä, kuinka se on löytynyt vasta nyt? Onhan tässä kyllä vuosien varrella saatu kuulla itse asiassa juuri radioesseitä ties kuinkakin monta kertaa ja ties kuinka monen esittäjän suusta. Ilmeisestikään ei kukaan ole aikaisemmin vain oivaltanut, että moniakin radioesityksiä olisi voinut kunnioittaa esseen ehkä hiukan vaateliaalla nimityksellä. Meidän on siis käynyt vähän samaan tapaan kuin Molièren porvarin näytelmässä »Porvari aatelismiehenä», kun hän yllätyksekseen tuli tietämään, että se, mitä hän oli puhunut koko ikänsä, oli ollut proosaa. Ehkä seuraavatkin näkökohdat ja tiedot tästä uudesta ja itse asiassa vanhasta tuttavastamme ovat vähän samanlaisia »huomaamattomuuksia» (sanani on lainausmerkeissä), eräänlaista »proosaa» nekin.

Jos tiedämme, mikä essee, 'koelma, tutkielma', on, myös radioessee on niin sanoakseni määritelmällisesti selvä. Radioessee on eräs esseen alalaji, sellainen essee, jonka (ainakin ensimmäinen) omaksu-

26

minen on yksinomaan (radion välittämän) kuulemisen varassa. Sillä on siis tuo radioesityksille yleisesti ominainen erityistuntomerkki. Mutta samalla kuin se on esseen alalaji, se on myöskin, mainitsemani ominaisuutensa vuoksi, kaiken pelkästään kuuntelemalla seurattavan sanallisen esityksen alalaji. Jos kuulopuhe sana olisi vapaasti käytettävissä, niin voisi sanoa, että radioessee on todellista kuulopuhetta. Kuulopuhe on kuitenkin vanhastaan suunnilleen samaa kuin 'huhu, juttu, kulkupuhe, epävarma tieto' ja semmoisestahan ei tässä ole kysymys. Toista ja soveliaampaa oppisanaa vielä esittämättä totean painokkaasti, että radioessee on tarkoitettu ikäänkuin sokkona kuunneltavaksi, kuuntelijan siis näkemättä puhujaa. Ette näe minua, äänessä olijaa, kuulette ainoastaan. Saman perusasian toinen puoli on, että radioesseen esittäjä puolestaan on näkemättä kuulijoitaan. En näe teitä, hyvät kuulijani. Radioesseen esittäjäkin siis on sokko: hän puhuu sokkona. Sanallisen kontaktin molemmat osapuolet, puhuja ja kuuntelija, ovat näin ollen tavallisuudesta poikkeavassa kontaktitilanteessa. Tämän itsestään selvän seikan erityinen korostus perustuu siihen, että tällä kielellisen kosketuksen poikkeuksellisuudella on muistettavia seurauksia niin puhujan kuin kuuntelijan puolella.

Sokkona kuunteleminen eli sokkokuuntelu ja sokkona puhuminen eli sokkopuhunta eivät kylläkään ole tulleet maailman radion, kaikenlaisten nauhoitusten, levytysten, äänikirjeiden yms. eivätkä myöskään radiota vanhemman keksinnön, puhelimen mukana. Ne ovat kuitenkin tavattomasti yleistyneet tällä vuosisadalla kommunikaatio- eli viestintätekniikan kehityttyä nykyiselleen. Ilman näkyvää kuuntelijaa ja puhujaa ei ennen puhelimen ja radion käytäntöön tuloa puhuttu muuta kuin poikkeustapauksissa ja, jos puhuttiin niin silloinkin usein toisessakin suhteessa poikkeuksellisesti, nimittäin ääntä korottaen tai huutaen. Saatettiin puhua toiseen huoneeseen, joskus juteltiin pimeässä, joskus kun sumu tai savu peitti kuulijan, eksynyttä huudeltiin, huhuttiin siinä toivossa, että eksynyt kuulisi etsijän äänen, huudettiin apua, ehätyksen pyytajän ääni yritti tavoittaa vastarannalta jonkun korvan jne. Kaikissa esimerkeissäni

27

myös kuuntelija, kuulija oli vailla puhekumppania. Paljon tällaista sokkona puhumista ja samoin sokkona kuuntelemista ei nykyiseen aikaan verraten tosiaan ollut.

Ylivoimaisesti tavallisinta on sen sijaan ollut—ja aivan tavallista on yhä edelleenkin—, että puhuja ja kuulija näkevät toisensa. He ovat näet silmäkkäin. Tällaista sanallista kontaktia voisimme sanoa sen vuoksi silmäkkäispuhunnaksi. Silmäkkäispuhunnan aikaisemmasta valtakaudesta on muuten eri kielissä, mm. suomessa hauskoja osoituksia. Niinpä käytämme nykyisin silloinkin, kun kuulija ei ole näkökentässämme—mm. radiossa—sellaisia sanoja kuin katsos, katsokaas, katsokaahan, kas; näet, nääs, nähkääs, joissa alkuperin on ollut kysymys näkemisestä ja katsomisesta. Tällä hetkellä nämä sanaset ovat jo konnektiiveja eli liittimiä. Niillä sidotaan, liitetään eri lauseita toisiinsa. Niiden nykyinen käyttö on tietysti saanut alkunsa silmäkkäispuhunnassa. Ne ovat syntyneet silloin, kun kuulija tosiaan saattoi katsoa sitä, mitä häntä kehotettiin katsomaan, ja saattoi nähdä sen, mitä hänelle näytettiin. Puhujan ja kuulijan aistiympäristön samuus on tehnyt mahdolliseksi tämmöisten sanojen käytön. Samanlaista lähtöä kuin suomen katsos tai näet on myös englannin you see 'näetkös', jota nykyisin voi mainiosti käyttää radiossakin, sillä suoranaisesta näkemisestä ei enää ole kysymys. Voimme huoleti pitääkin puhumistilannetta, jossa puhuja ja kuulija näkevät toisensa, puhumisen perustilanteena.

Jos tämä perusasetelma nyt muuttuu siten, että silmäkkäisyyden tilalle tulee sokkona puhuminen ja sokkona kuunteleminen, tilanne muuttuu kummankin osapuolen, puhujan ja kuuntelijan suhteen nähtävästi enemmän kuin osaisi luullakaan.

Jo äänielokuvassa ja televisiossa, joissa olosuhteet kuuntelijan-katselijan kannalta ovat ainakin näennäisesti melko lähellä perustilanteen olosuhteita, on oma outoutensa. Tässä ei ole aihetta ryhtyä tutkimaan tätä tapausta tarkemmin, mutta lähellä on oletus, että eräät television puhujat kokevat varmaan näyttelevänsä ja että heitä voi kiusata se kuulijan puute, mikä monia radion mikro-

28

foniin puhuviakin häiritsee. Television kuuntelija-katselija puolestaan kyllä näkee puhujan, mutta luullakseni vähän kuvamaisena ja epätodellisena. Kun kuuntelijalla-katselijalla ei myöskään ole mahdollisuutta puuttua puheeseen ja saada ääntään kuuluville, tilanne ei siitäkään syystä ole luonnollinen.

Mutta varsinaiseen asiaamme. Minkälaisia seurauksia puhujan näkymättömyydestä sitten on?
On sellaisia luonnonkansoista kerrottuja tietoja, että juttelu taukoaisi heidän keskuudessaan pimeän tullen. Siellä kävisi siis vähän samaan tapaan kuin kuuromykkäin makuuhuoneessa, jossa syntyy hiljaisuus, kun lamppu sammutetaan. Puhuminen loppuu, kun ei nähdä puhekumppania. Viimeksi mainittu kuuluu niin välttämättömänä, olennaisena aineksena puhumatilanteeseen. Osaksi puheen vaimeneminen luonnonkansojen keskuudessa voi perustua siihenkin, että elehtiminen, tämä ekstralingvaalinen ilmaisuaines saattaa täydentää sanallisen puhumisen niin tärkeällä tavalla, että sen eliminoituminen esim. pimeässä tekee lopun keskustelusta. Vilkkaasti elehtivästä juutalaisesta, joka seisoi kahleissa oikeuden edessä ja jota tuomari kehotti selittämään esillä olevan asian, kasku kertoo, että hän sanoi kahleisiinsa viitaten »Selitä, selitä, kuinka selität ?». Hänhän ei voinut saada käsiään mukaan selitykseen. Meihin ei eleiden ja ilmeiden näkemisen puuttuminen vaikuta voimakkaasti, mutta oma ymmärtämistä köyhdyttävä ja esityksen eloisuutta vähentävä vaikutuksensa sillä varmasti on. Niin ikään se läheisyys ja lämpö taikka vastaavasti tiukkuus, vieraus, vihamielisyys, joka välittyy keskustelijasta toiseen heidän katseittensa koskettaessa toisiaan, se on sokkopuhunnassa ja -kuuntelussa karsiutunut. Omat haittapuolensa on edelleen sillä seikalla, että kuuntelija, joka ei näe puhujan suun liikkeitä, on vailla niiden seuraamisen antamaa tukea. Kun suun liikkeiden tarkkaaminen selvästi helpottaa kuuntelemista, sokkokuuntelija on huonommassa asemassa kuin kuuntelija, joka näkee puhujan. Ja vielä: kun puhunta välittyy puhelimessa ja radiossa kuuntelijalle konei-

29

den kautta ja kun puhelin- ja radiolaitteet toistavat puhunnan hiukan epätäydellisesti, on sokkona kuunteleva tästäkin syystä epäedullisemmassa asemassa kuin välitön kunntelija. Tunnettuahan onkin, että varsinkin outoja sanoja ja nimiä on vaikeata tavoittaa puhelimessa ja radiossa.

Ystäväni, Tarton yliopiston entinen viron kielen professori Andrus Saareste, nyt jo vainaja, jonka tomu on vieraan maan mullassa, kertoi kerran eräällä yhteisellä matkallamme hauskan tapauksen. Puhelin oli soinut aamuvarhaisella. Saareste oli kylpyhuoneesta rientänyt vastaamaan. Hän ei mielestään kuullut oikein hyvin, mitä puhelimessa sanottiin. Hän pyysi: odottakaa hiukan, panen silmälasit päähäni, että kuulen paremmin. Saaresten kuulossa ei ollut mitään vikaa, mutta silmälasien puuttuminen hämmensi hänen koko reseptiosysteeminsä. Vasta silmälasit nenällä, jolloin hän myös näki hyvin, hän tunsi olevansa normaalissa kunnossa ottaakseen vastaan kuuloaistimuksia. Sokkona kuunteleva ei voi millään näin yksinkertaisella tavalla, esim. panemalla silmälasit nenälleen, päästä sokkokuuntelun vaikeuksista ja puhujan kanssa silmäkkäin olevan kuuntelijan tasalle. Enin vastuu sokkokuuntelun menestyksellisyydestä, esim. sanallisen radioesityksen seuraamisen vaivattomuudesta on piilossa olevan puhujan puolella. Hänen on koetettava mahdollisuuksiensa mukaan kompensoida sokkona kuuntelemista rasittavat ja sokkoina kuuntelijoille harmilliset vajavuudet.

Niihin kuuluu paljon muutakin kuin kaikki se, mikä välittömästi perustuu puhujan näkymättömyyteen. Niihin kuuluu mm. se, että sokkokuuntelija ei näe myöskään sitä käsikirjoitusta, jota sokkopuhuja tavallisesti lukee. Siitä on seurauksena, että hän ei voi saada tietoonsa sitä, mikä on sokkopuhujan, ts. lukijan kirjoitetussa tekstissä, mutta jota sokkopuhuja ei sano. Mitä sellaista puhujan-lukijan tekstissä saattaa olla?

Jokainen on varmaan radioesityksiä kuunnellessaan joskus kokenut hienoista epävarmuutta, ehkä pieniä yllätyksiäkin sanallisen

30

radioesityksen loppumisen suhteen. Kun luemmc kirjaa, jotakin kirjoitusta, näemme, milloin sen teksti loppuu. Niin ikään kun kunntelemme sellaista puheen, esitelmän pitäjää, joka on edessämme, saatamme yleensä silmin seurata, miten hänen liuskojensa pino sulaa ja vähitellen loppuu. Vihdoin näemme, että hän kohottaa katseensa papereistaan, kumartaa kuuntelijoilleen ja lähtee puhujan paikalta. Radiota seuratessa tai muussa sokkokuuntelutilaisuudessa kaikki tämä on piilossa, ja loppuminen saattaa näin ollen tulla yllättävästi. Esityksen päätyttyä syntynyt tauko pitää kuuntelijaa hetken jännittyneessä odotuksessa: loppuiko esitys vai jatkuuko se kenties vielä.

Kaikki tunnemme kansansadun vakiolopun: sen pituinen se. Se ei ole tyhjän päiten sadun päätöksenä. Satu on saanut muotonsa kerrottuna, puhuttuna. Puhunnassa—ei vain sokkopuhunnassa— mm. tällaiset loppumisen ilmoitukset ovat luonnollisia ja ymmärrettävästikin tarpeellisia. Tunnettu on antiikin Plautuksen näytelmien viimeinen vuorosana, päänäyttelijän suuhun pantu Acta est fabula, plaudite! (= Näytelmä on päättynyt, taputtakaa!), samoin katolisen jumalanpalveluksen päätössanat Ite, missa est (= Menkää, seurakunnan kokous on päättynyt). Sotaväen puhelinkeskustelujen lopetus loppu on erinomaisen paikallaan. Muistelen, että Yleisradiossakin oli aikoinaan ohjeena samaisen loppu sanan käyttäminen.

Kirjoituksen loppuminen ilmenee tekstistä ilman nimenomaista sanomista tai osoittamista, mutta vain lukijalle. Sokkopuhuja muistakoon lukiessaan sen, niin että hän tavalla tai toisella ilmaisee sokkona kuuntelevalle tekstin päättymisen.

Mutta: tämä loppumisen nimenomainen osoittaminen ei tietenkään ole esityksen käsittämisen kannalta katsoen mikään kovin tärkeä seikka. Kysymys on lähinnä kuuntelijaa muistavasta kohteliaisuudesta. Sen sijaan voi niiden asiain joukossa, jotka sokkopuhujalta yleensä jäävät papereista lukematta, olla esityksen ymmärtämisen kannalta katsoen tärkeämpi hänen esityksensä kappalejako. Varmaan olisi hyvä, jos sanallisen radioesityksen

31

kirjoittaja ja esittäjä jollakin keinoilla voisivat huolehtia siitä, että tämä asioiden jäsentävä ryhmäisyys, jonkalaista kirjoituksessa esiintyy, tulisi sekin kuuluviin eikä jäisi vain lukijain papereihin. Puhuttu kieli on vanhastaan käyttänyt esityksen jäsentymisen osoittamiseen eri keinoja, mm. kaikenlaisia siirtymälauseita. On siis suoraan sanottu, että nyt lopetetaan sen ja sen asian käsittely ja sitten siirrytään siihen ja siihen asiaan. Tämän suoraviivaisen ja puhutulle kielelle ominaisen (ja siinä varsin tarpeellisen) menettelyn tapaamme monen monta kertaa mm. Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, niin kirjoitettua suomea kuin se onkin. On kyllä mahdollista, että Aleksis Kivi noudattaa siirtymälauseiden käytössä joitakin, ehkä ulkomaisia esikuvia – en ole tutkinut asiaa, niin että osaisin sanoa tästä kysymyksestä mitään. Joka tapauksessa Kivellä on lukuisia kertoja siirtymälauseita, jotka eivät olisi välttämättömiä kirjassa, jossa on näkyviä lukuja ja kappaleita, mutta jotka suullisessa esityksessä sen sijaan kyllä ovat paikallaan. Kivi kirjoittaa esim. seuraavasti:

»Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta», minkä jälkeen siirrytään veljesten karkumatkan kuvaukseen. Se päättyy: »Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa ajalta, johon kertomuksestani poikkesin».
»Seuraavan tarinan kertoi heille Aapo», minkä jälkeen seuraa tarina ylevän nuorukaisen ja ihanan immen rakkaudesta ja kuolemasta. »Tämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljillensä Sonnimäen nummella», Kivi sanoo Aapon tarinan päätöksensä osoittamiseksi. Kolmastoista luku loppuu sanoihin: »Niin iloittiin tuliaisjuhlassa, niin juotiin sovintomaljaa kuohuvista haarikoista, ja erottiin vasta aamun tullessa».
Ja koko teos päättyy, niin kuin muistetaan, samaan tapaan: »Mutta tämä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisasti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisasti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertoessa».

32

Siihen, mitä sokkopuhujan on muistettava sokkokuulijaa ajatellen sisältyy siis — kuten esimerkit ovat osoittaneet — mm. johtopäätösten teko siitä, että sokkokuulija ei näe myöskään käsikirjoitusta, jota luetaan. Mitä kaikkea muuta sitten hänestä toivotaan, se on enimmäkseen tuttua ja monesti sanottua. Sanonnan eli diktion selkeys, joka sokkona kuuntelevalle merkitsee enemmän kuin silmäkkäiskuuntelijalle, hieman hitainen tempo, joka auttaa kuulijaa pysymään mukana, järkevä jaksotus, joka helpottaa ymmärtämistä, ym. semmoiset seikat ovat luonnollisia ja läheltä löytyviä toivomuksia.

Olen viipynyt hyvän aikaa tarkastelemassa, mitä voi vaikuttaa se, että puhuja puuttuu tuosta puhunnan perustilanteesta. Muutama sana on vielä tarpeen, sillä myöskään kuulijan puuttuminen puhunnan perustilanteesta ei mene aivan vaikutuksitta

Niin kuin tiedetään, ei ensinnäkään ole mahdollista muitta mutkitta tehdä tuttavuutta mikrofonin kanssa ja tottua elävän ihmiskuulijan puuttumiseen. Ehkä vieläkin hankalampaa on, että ei ole puhujan ja kuulijan jatkuvaa kosketusta. Puhuja ei voi esim. havaita, että hänen kuulijansa pysyvät mukana. Hartaiden kuulijain antama innoitus puuttuu. Toisaalta hän ei voi myöskään todeta, että kuulijat ovat pudonneet kelkasta. Voimatta korjata sitä vahinkoa hän vain junnaa kuulijoista tietämättä pitkin kirjainrivejänsä loppupistettä kohden. Tällaiset tekijät ovat esitystä lamauttavia.

Ne vaikuttavat helposti samaan suuntaan kuin puhujan riippuvaisuus kirjoituksesta. Puhunta saa vapaalle esitykselle vieraita piirteitä .Lukupuhuntaan, ts. kirjoituksesta riippuvaan puhuntaan tulee kerkeästi ulkoluvun sävyä, laimeutta, sävelkulun yksitoikkoisuutta, mikä kaikki saa kuulijattomuuden lisäksi alkunsa siitä, että sanottava on valmiina lukijan edessä. Sanottavaa ei tarvitse ajatella, kirjoituksen voi muuttaa puhutuksi kieleksi, sen voi ts. lukea papukaijamaisesti, jopa melkein ymmärtämättä, mitä sanoo. Ja edelleen: paperista soluu lukijan esitykseen helposti myös liika-

33

naista kirjaimenmukaisuutta, joka häiritsee. Puhuttuihin sanoihin tulee kirjoituksen noudattelua, sanotaan esimerkiksi tulen kyllä, vaikka vapaassa puheessa tietenkin sanottaisiin

Ennen oli lukemisen opetusopeissa ja lausunnan (eli kaunoluvun) oppaissa sellainen vaatimus, että luetusta älköön kuuluko, että se on luettua. Luettavan pitäisi tulla kuuluviin ikäänkuin lukijan omana ilmaisuna. Sitä mukaa kuin vuosien mennen lausunnasta on tullut ns. Iuentaa, tämmöinen vaatimus on jäänyt takaalalle, ehken suorastaan unohtunutkin. Olemme jo kuulleet niin paljon lukemiseen perustuvaa puhumista, että olemme tottuneet siihen. Jopa lukupuhunta on ruvennut vaikuttamaan vapaaseenkin puhuntaan ja antamaan sille sävyä. Lukemiseen perustuva esitys on saanut paikan tyylilajiasteikossamme arvokkaiden ja arvostettujen esitysmuotojen joukossa. On jo syntynyt käsitystä siitä, millaista hyvä lukupuhunta on. Siitä saa tarkkakorvainen kuuntelija kyllä huomata, että esittäjällä on kirjoitettu teksti edessään. Pääasia vain on, että hänen huomiotaan herättävät lukupuhunnan kirjoituksesta peräisin olevat hyvät ominaisuudet, rakenteen suunnitelmallisuus, ilmaisun tarkoituksenmukaisuus ja myös kuulijan aseman ja mahdollisuudet huomioon ottava muotoilu. Kirjoittajallahan on yleensä aikaa harkita sanottavaansa — toisin kuin vapaasti puhuvalla. Sen vuoksi käsikirjoitukseen tulee suuntaa ja viimeistelyä, sujuvuutta. Sokkopuhunnan kirjoittavalla suunnittelijalla on aikaa ottaa tarkoin huomioon sokkona kuunteleva monin tavoin, kuten edellä olen yrittänyt esittää.

Aihettani ei sanomallani ole tyhjennetty. En ole puhunut mitään esim. siitä, että kirjoittaminen yleisesti johtaa hyvin tiiviiseen tyylimuotoon ja että sokkopuhunnassa on eduksi hieman purkaa kirjoitetun kielen tiiviitä rakenteita puhutun kielen yleislaadun mukaisesti. Toistoihin on — edelleen jatkaakseni näistä aukoista—sokkopuhunnassa suhtauduttava suvaitsevammin kuin kertaantumiin, jotka esiintyvät lukemalla omaksuttavassa tekstissä.

34

Lukijahan voi aina palata edellä olleeseen ja jo luettuun, mikäli tarvetta ilmenee. Sokkokuuntelijalta tämmöinen mahdollisuus puuttuu. Määräkohtien toistaminen voi siis kuuntelijan kannalta olla suorastaan tervetullut menettely. Kirjoitus on altista hienoiselle virallisuudelle ja myöskin tarpeettomalle ylätyylisyydelle. Lukupuhunta voittaa, jos semmoisenkin asian muistamme ja suosimme luontevuutta.

Ilmeiseltä tuntuu, että jos puhunnan perustilanteesta, niin sanomastani silmäkkäispuhunnan asetelmasta puhuja ja kuulija siirtyvät toisiltaan pimentoon, siitä on seurauksia, jotka eivät ole aivan mitättömiä. Sekä sokkopuhunta että sokkokuuntelu ovat varsinkin puhelimen ja radion aikakaudella käyneet hyvin tavallisiksi, merkitseviksi, monessa suhteessa muistettaviksi ja huomioon otettaviksi puhumatilanteiksi. Hyvissä radioesseissäkin niiden erityislaatuiset ominaisuudet ja vaatimukset varmasti tunnustetaan. Tähän viimeiseen lauseeseen keskittyykin sanottavani ydin.